Kesäisin niin viheröinen, mutta syksyisin niin synkän harmaa. Tällaiseksi paikalliset kyläläiset kuvailevat heidän kylänsä laitumella olevaa kuusimetsää, josta yöaikaan kuuluu outoa krapinaa ja kihinää. Kukaan kyläläinen ei ole tarun mukaan uskaltautunut metsään kuuteen vuoteen. Viimeksi sinne uskaltautui aivan metsän viereisessä talossa asuva talon isäntä Sakarius, jota ei ole sittemmin nähty.
Entisen talon isännän Sakariuksen perhe on Sakariuksen hukkumisesta huolimatta jäänyt taloon asumaan. Nykyisin siellä asuu hänen vaimonsa ja heidän yhteiset kolmosensa, jotka ovat kaksitoista vuotiaita nykyisin. Joka päivä aamuisin ja iltaisin hänen vaimonsa Karoliina katsoo ikkunasta metsään päin, josko hänen miehensä saapuisi kotiin, mutta turhaan.
Kuusi vuotta sitten, kun Sakarius eksyi, hänen vaimonsa ilmoitti asiasta poliisille, mutta silloin ei ollut mennyt vielä kahta vuorokautta, jonka jälkeen etsinnät voitaisiin vasta aloittaa. Kun kaksi vuorokautta oli kuitenkin mennyt, Karoliina kävi poliisiasemalla uudestaan. Kerrottuaan mihin Sakarius todennäköisesti eksyi, poliisit pelästyivät ja kieltäytyivät auttamasta. Tästäkös Karoliina suivaantui ja lopetti työnsä ja jäi lasten kanssa kotiin. Karoliina oli nimittäin tuohon aikaan töissä hätäkeskuspäivytyksessä, joten hän oli myös valtionhommissa ja teki yhteistyötä poliisien kanssa.
Kuusi vuotta katoamisen jälkeen Karoliina oli jotenkin saanut jo kasattua itsensä ja palannut töihin. Töissä hän sittemmin kuuli, että talosta, jota Sakarius oli rakentanut perheelleen, koska edeltävä oli jäämässä liian pieneksi, oli alkanut kuulua omituisia ääniä, mutta sitäkään kylän poliisit eivät olleet uskaltaneet mennä katsomaan. Talo oli nimittäin ollut kuusi vuotta paikallaan ilman, että siellä oli ketään käynyt, koska se oli Sakariuksen perheen omaisuutta, mutta he eivät uskaltaneet sisään, sillä se vaikutti täysin keskeneräiseltä, koska Sakariuksen rakentaminen oli jäänyt pahasti vaiheeseen. Talo oli siis täysin autio, ja poliisit alkoivat väittämään, että talossa kummittelisi, mutta tätä Karoliina ei enää jaksanut uskoa vaan sanoi: “Pyh pah, minun talossani ei kummittele.” Niinpä Karoliina itse samana iltana ennen nukkumaan menoaan kävi tarkistamassa, onko poliisien huhuihin uskomista, mitä Karoliina vahvasti epäili.
Humiseva tuuli palelluttaa Karoliinaa matkalla kohti autiotaloa. Korkkarit tarttuvat mutaan ja matka jatkuu paljasiltaan. Kauhun tunne alkaa vapisuttamaan Karoliinan koko kehoa. Hän harkitsee vielä oven kohdalla mennäkö vai ei, mutta lopulta hän kerää rohkeutensa ja avaa oven natisevan oven, joka aukeaa loppua kohti itsestään. Karoliina pääsee ja huutaa: “Huhuu onko täällä ketään!”
“PUM!!” Ovi paukahtaa kovaa kiinni Karoliinan selän takana, mikä saa hänet entistä pelokkaammaksi. Karoliina hiipi vielä kohti oikealla puolella olevaa isoa huonetta, josta kuuluu kiikuntaa. Karoliina avaa oven huoneeseen ja näkee keinutuolin keinuvan. Karoliina on juuri alkamaisillaan kiljumaan, kunnes KLING – joku lyö häntä päähän takaapäin. Tämä sama kyseinen hahmo kaivaa talon sisällä haudan Karoliinalle ja palaa keinutuoliinsa.
Seuraavana aamuna kolmoset ihmettelevät herätessään, missä heidän äitinsä on, ja menevät ilmoittamaan poliisille, jotka aloittavat tällä kertaa etsinnät heti paikalla. He tietävät, että Karoliinan tarkoituksena oli mennä käymään autiotalossa. Niinpä he aloittivat etsinnät sieltä. He astuivat taloon sisään, mutta ketään ei näkynyt paitsi Karoliina, joka oli haudattuna erittäin näkyvästi talon lautojen alle. Samalla he löysivät kynttilänjalan, jossa oli kiinni viisi loppuun kulunutta kynttilää. Poliisit huomaavat yhteyden: kynttilänjalkaa on käytetty murhaesineenä, mutta sormenjälkitestin jälkeenkään ei ole selvillä, kuka on murhan takana. He ilmoittavat kolmosille, että ei ole mitään tietoa, kuka äidin on tappanut. Varmasti se on joku ollut, mutta poliisit eivät itse uskalla mennä iltamyöhään käymään autiotalossa. Niinpä kolmoset päättävät yhdessä tuumin salaa mennä katsomaan.
Kello lyö tasan puolen yön eli kaksitoista. Kolmoset ovat laittaneet saappaat, haalarit ja hanskat ylleen sekä ottaneet kellarista heidän isä vainaansa haulikon. Kolmoset hiipivät kohti autiontalon ovea ja raottavat sitä. He kuulevat sisältä pienen narahduksen ja alkavat hikoilla tietäessään, että siellä on heidän lisäkseen joku. Joku, joka on todennäköisesti heidän äitinsä murhaaja. Kolmoset menevät samaan huoneeseen, johon heidän äitinsä juuri edeltävänä päivänä. Ovi on lukossa, mutta yhdellä kolmosista on tiirikka mukanaan. He saavat oven auki ja näkevät saman keinutuolin, jonka heidän äitinsä eilen näki. Se keinuu edelleen ja tällä kertaa keinutuolin päällä keinuu heidän oma kissansa. Kolmoset hämmästyvät niin, että sama hahmo, joka tappoi heidän äitinsä edeltävänä iltana, pistää puukon läpi vanhimman pojan ja tainnuttaa keskimmäisen pojan puukon tupella. Nuorimmainen poika kuitenkin huutaa: “Paikoillanne tai ammun!” Tällöin tämä samainen tumma hahmo pudottaa puukkoonsa ja kääntyy kohti nuorimmaista. “Tuon äänen minä tunnistan”, hahmo sanoo ja nuorimmainen hoksaa, että hahmo on hänen isänsä. He halaavat ja samalla hetkellä isä Sakarius hoksaa, mitä on tehnyt ja ketä kohtaan. Nuorimmainen soittaa hätänumeroon isä Sakariuksen ollessa shokissa.
Molemmat veljet saadaan pelastettua, ja isä Sakarius saadaan hoitoon, jossa selviää, että hänellä on ollut harvinaislaatuinen skitsofrenia kuuden vuoden ajan eikä hän myöskään ole muistanut mitään, koska löi metsässä ollessaan päänsä kuusen oksaan. Vasta nuorimmaisen ääni muistutti Sakariusta kaikesta, mitä kuusi vuotta sitten ja sen jälkeen on tapahtunut. Hän jää ikuisesti sekaisin ja hänet tuomitaan elinkautiseen. Kolmosista kaikki selviävät ongelmitta, mutta kuitenkin heidän elämänsä on sirpaleina. He päättävät, että on yksi asia, mitä he voivat tehdä, ja se on kunnostaa autiotalo valmiiksi ja muuttaa sinne asumaan, jottei ketään enää ikinä pääsisi sinne kummittelemaan.
Vammalan lukio opiskelija
Teksti on kirjoitettu Vammalan lukio luovan kirjoittamisen kurssilla.
Entisen talon isännän Sakariuksen perhe on Sakariuksen hukkumisesta huolimatta jäänyt taloon asumaan. Nykyisin siellä asuu hänen vaimonsa ja heidän yhteiset kolmosensa, jotka ovat kaksitoista vuotiaita nykyisin. Joka päivä aamuisin ja iltaisin hänen vaimonsa Karoliina katsoo ikkunasta metsään päin, josko hänen miehensä saapuisi kotiin, mutta turhaan.
Kuusi vuotta sitten, kun Sakarius eksyi, hänen vaimonsa ilmoitti asiasta poliisille, mutta silloin ei ollut mennyt vielä kahta vuorokautta, jonka jälkeen etsinnät voitaisiin vasta aloittaa. Kun kaksi vuorokautta oli kuitenkin mennyt, Karoliina kävi poliisiasemalla uudestaan. Kerrottuaan mihin Sakarius todennäköisesti eksyi, poliisit pelästyivät ja kieltäytyivät auttamasta. Tästäkös Karoliina suivaantui ja lopetti työnsä ja jäi lasten kanssa kotiin. Karoliina oli nimittäin tuohon aikaan töissä hätäkeskuspäivytyksessä, joten hän oli myös valtionhommissa ja teki yhteistyötä poliisien kanssa.
Kuusi vuotta katoamisen jälkeen Karoliina oli jotenkin saanut jo kasattua itsensä ja palannut töihin. Töissä hän sittemmin kuuli, että talosta, jota Sakarius oli rakentanut perheelleen, koska edeltävä oli jäämässä liian pieneksi, oli alkanut kuulua omituisia ääniä, mutta sitäkään kylän poliisit eivät olleet uskaltaneet mennä katsomaan. Talo oli nimittäin ollut kuusi vuotta paikallaan ilman, että siellä oli ketään käynyt, koska se oli Sakariuksen perheen omaisuutta, mutta he eivät uskaltaneet sisään, sillä se vaikutti täysin keskeneräiseltä, koska Sakariuksen rakentaminen oli jäänyt pahasti vaiheeseen. Talo oli siis täysin autio, ja poliisit alkoivat väittämään, että talossa kummittelisi, mutta tätä Karoliina ei enää jaksanut uskoa vaan sanoi: “Pyh pah, minun talossani ei kummittele.” Niinpä Karoliina itse samana iltana ennen nukkumaan menoaan kävi tarkistamassa, onko poliisien huhuihin uskomista, mitä Karoliina vahvasti epäili.
Humiseva tuuli palelluttaa Karoliinaa matkalla kohti autiotaloa. Korkkarit tarttuvat mutaan ja matka jatkuu paljasiltaan. Kauhun tunne alkaa vapisuttamaan Karoliinan koko kehoa. Hän harkitsee vielä oven kohdalla mennäkö vai ei, mutta lopulta hän kerää rohkeutensa ja avaa oven natisevan oven, joka aukeaa loppua kohti itsestään. Karoliina pääsee ja huutaa: “Huhuu onko täällä ketään!”
“PUM!!” Ovi paukahtaa kovaa kiinni Karoliinan selän takana, mikä saa hänet entistä pelokkaammaksi. Karoliina hiipi vielä kohti oikealla puolella olevaa isoa huonetta, josta kuuluu kiikuntaa. Karoliina avaa oven huoneeseen ja näkee keinutuolin keinuvan. Karoliina on juuri alkamaisillaan kiljumaan, kunnes KLING – joku lyö häntä päähän takaapäin. Tämä sama kyseinen hahmo kaivaa talon sisällä haudan Karoliinalle ja palaa keinutuoliinsa.
Seuraavana aamuna kolmoset ihmettelevät herätessään, missä heidän äitinsä on, ja menevät ilmoittamaan poliisille, jotka aloittavat tällä kertaa etsinnät heti paikalla. He tietävät, että Karoliinan tarkoituksena oli mennä käymään autiotalossa. Niinpä he aloittivat etsinnät sieltä. He astuivat taloon sisään, mutta ketään ei näkynyt paitsi Karoliina, joka oli haudattuna erittäin näkyvästi talon lautojen alle. Samalla he löysivät kynttilänjalan, jossa oli kiinni viisi loppuun kulunutta kynttilää. Poliisit huomaavat yhteyden: kynttilänjalkaa on käytetty murhaesineenä, mutta sormenjälkitestin jälkeenkään ei ole selvillä, kuka on murhan takana. He ilmoittavat kolmosille, että ei ole mitään tietoa, kuka äidin on tappanut. Varmasti se on joku ollut, mutta poliisit eivät itse uskalla mennä iltamyöhään käymään autiotalossa. Niinpä kolmoset päättävät yhdessä tuumin salaa mennä katsomaan.
Kello lyö tasan puolen yön eli kaksitoista. Kolmoset ovat laittaneet saappaat, haalarit ja hanskat ylleen sekä ottaneet kellarista heidän isä vainaansa haulikon. Kolmoset hiipivät kohti autiontalon ovea ja raottavat sitä. He kuulevat sisältä pienen narahduksen ja alkavat hikoilla tietäessään, että siellä on heidän lisäkseen joku. Joku, joka on todennäköisesti heidän äitinsä murhaaja. Kolmoset menevät samaan huoneeseen, johon heidän äitinsä juuri edeltävänä päivänä. Ovi on lukossa, mutta yhdellä kolmosista on tiirikka mukanaan. He saavat oven auki ja näkevät saman keinutuolin, jonka heidän äitinsä eilen näki. Se keinuu edelleen ja tällä kertaa keinutuolin päällä keinuu heidän oma kissansa. Kolmoset hämmästyvät niin, että sama hahmo, joka tappoi heidän äitinsä edeltävänä iltana, pistää puukon läpi vanhimman pojan ja tainnuttaa keskimmäisen pojan puukon tupella. Nuorimmainen poika kuitenkin huutaa: “Paikoillanne tai ammun!” Tällöin tämä samainen tumma hahmo pudottaa puukkoonsa ja kääntyy kohti nuorimmaista. “Tuon äänen minä tunnistan”, hahmo sanoo ja nuorimmainen hoksaa, että hahmo on hänen isänsä. He halaavat ja samalla hetkellä isä Sakarius hoksaa, mitä on tehnyt ja ketä kohtaan. Nuorimmainen soittaa hätänumeroon isä Sakariuksen ollessa shokissa.
Molemmat veljet saadaan pelastettua, ja isä Sakarius saadaan hoitoon, jossa selviää, että hänellä on ollut harvinaislaatuinen skitsofrenia kuuden vuoden ajan eikä hän myöskään ole muistanut mitään, koska löi metsässä ollessaan päänsä kuusen oksaan. Vasta nuorimmaisen ääni muistutti Sakariusta kaikesta, mitä kuusi vuotta sitten ja sen jälkeen on tapahtunut. Hän jää ikuisesti sekaisin ja hänet tuomitaan elinkautiseen. Kolmosista kaikki selviävät ongelmitta, mutta kuitenkin heidän elämänsä on sirpaleina. He päättävät, että on yksi asia, mitä he voivat tehdä, ja se on kunnostaa autiotalo valmiiksi ja muuttaa sinne asumaan, jottei ketään enää ikinä pääsisi sinne kummittelemaan.
Vammalan lukio opiskelija
Teksti on kirjoitettu Vammalan lukio luovan kirjoittamisen kurssilla.