Ikimuistoinen, avartava ja ainutkertainen – näillä adjektiiveilla kuvailisin kansainvälisiä biologian olympialaisia, joihin osallistuin Iranin pääkaupunki Teheranissa tämän vuoden heinäkuun puolivälissä. Kansainväliset biologian olympialaiset (englanniksi International Biology Olympiad eli IBO) on lukiolaisille suunnattu, vuosittain järjestettävä tiedekilpailu, jossa biologiasta kiinnostuneet nuoret maailman eri kolkista ottavat mittaa toisistaan ja tutustuvat toisiinsa. Kilpailun isäntämaa vaihtuu vuosittain, ja järjestäjäksi voi päästä mikä tahansa IBO-järjestön jäsenmaa, jolla on halukkuutta ja varaa kyseinen tapahtuma järjestää – Iran oli siis joitakin vuosia sitten onnistuneesti hakenut kilpailun isäntämaaksi. Ensi vuonna sama kilpailu pidetään Unkarissa. Vastaavanlaisia tiedeolympialaisia järjestetään myös lukuisissa muissa oppiaineissa, esimerkiksi matematiikassa, fysiikassa, kemiassa, astronomiassa ja astrofysiikassa ja jopa filosofiassa.
Kaikki eivät välttämättä vielä tiedä, miten näin eksoottiselta kuulostavalle matkalle oikein päädyin. Osallistuin viime vuoden huhtikuussa Vammalan lukiolla järjestettyyn biologian kansalliseen kilpailuun, jossa sijoituin kymmenen parhaan joukkoon. Meille kansallisen kilpailun “voittajille” järjestettiin kaksi viikon mittaista käytännön valmennusjaksoa, joista viimeisin oli tämän vuoden huhtikuussa ja jonka päätteeksi järjestetyssä loppukokeessa valittiin valmennettavista neljän hengen joukkue edustamaan Suomea – ja kuten päätellä saattaa, tulin tässäkin vaiheessa valituksi.
Minun lisäkseni matkalle Iraniin lähti kolme muuta kilpailijaa ja kaksi tuomariston jäsentä, joiden tehtävänä oli yhdessä muunmaalaisten kollegojensa kanssa sopia kokeen pisteytyksestä ja kääntää kilpailukysymykset omalle kielelleen. Kilpailijoiden määrä valtiota kohden oli rajoitettu neljään, mutta tuomareita maat saivat lähettää oman harkintansa ja resurssiensa mukaan. Koska tuomarit luonnollisesti näkivät kokeen ennen kilpailijoita, kilpailijat ja tuomarit majoitettiin vilpin estämiseksi eri hotelleihin ja kilpailijoilta kerättiin paikan päällä elektroniset laitteet – kännykät mukaan lukien – pois, jotta yhteydenpitokaranteeni olisi täydellinen. Kokonaisen viikon kestäneen matkamme aikana varsinaista kilpailutoimintaa oli vain kahtena päivänä, joten suurin osa ajasta oli varattu kaupunkiin ja toisiin kilpailijoihin tutustumiseen. Vierailimme muun muassa useissa museoissa, Teheranin korkeimmassa ja maailman kuudenneksi korkeimmassa rakennuksessa Milad Towerissa, ostoskeskuksessa ja paikallisella torilla sekä luonnollisesti Shahid Behashti -yliopistolla, jossa itse kilpailutehtävät tehtiin. Tästä huolimatta Teheran on sen verran suuri kaupunki – koko metropolialueella elää noin 15 miljoonaa ihmistä – ettemme valitettavasti ehtineet nähdä kuin murto-osan kaupungista.
Olympialaisten varsinainen kilpailuosuus oli jaettu kahtia käytännön kokeeseen ja teoriakokeeseen. Kokeet järjestettiin eri päivinä, ja molemmat kestivät yhteensä kuusi tuntia. Niissä käsiteltiin kaikkia biologian osa-alueita: käytännön kokeessa pääsimme esimerkiksi leikkelemään verijuotikkaita ja analysoimaan bakteerien DNA:ta, teoriakokeessa puolestaan testattiin tietojamme pingviinien käyttäytymisstrategioista ja havumetsien ominaisuuksista. Subjektiivisen kokemukseni mukaan kilpailutehtävät olivat vaatimustasoltaan erittäin hankalia, ja myös tuomariston jäsenet kritisoivat erityisesti teoriakoetta poikkeuksellisen vaativana. Tietoni biologiasta eivät riittäneet alkuunkaan kaikkiin kysymyksiin vastaamiseen, mutta sen sijaan päättelykyvyt – ja taito arvata – olivat kovassa käytössä. Uskoisinkin, että lopulta nimenomaan nämä kantoivat minut 261 kilpailijan joukosta sijalle 117, mikä oli tarpeeksi hyvä tulos pronssimitalin saamiseksi. Tiedeolympialaisissa mitalienjakojärjestelmä on siis varsin omituinen, ja yli puolet osallistujista saavat joko mitalin tai kunniamaininnan. Suomen joukkue sai kokonaisuudessaan kolme pronssimitalia, joten kilpailua voidaan pitää sekä yksilö- että joukkuetasolla onnistuneena – ainakaan itselläni ei ollut lopputuloksen suhteen minkäänlaisia odotuksia, vaan lähdin kilpailuun mukaan yksinomaan kokemuksen kartuttamisen kannalta. Näin kilpailun jälkeenkään en anna mitalille yhtä suurta painoarvoa kuin kilpailumatkalle kokemuksena.
Nähtävyyksien katselun ja kilpailutoiminnan lisäksi meille nuorille tarjoutui lukuisia mahdollisuuksia tutustua toisiimme, verkostoitua ja vaihtaa ajatuksia – tämä oli erityisen helppoa yhteisen tekemisen, kuten ilmakiekon, jousiammunnan tai pöytätenniksen, lomassa. Kokemukseni mukaan tiedeolympialaisissa tärkein asia ei ollutkaan kilpaileminen vaan kymmenistä eri maista kotoisin oleviin ihmisiin tutustuminen ja ystävyyssuhteiden luominen. Tällainen nuorisotapahtuma tuo yhteen suuren joukon nuoria tieteestä kiinnostuneita ihmisiä hyvin erilaisista kulttuureista, joten kaikilla on enemmän tai vähemmän erilainen maailmankatsomus ja erilaiset mielipiteet, ja ajatusten vaihto on täten äärimmäisen hedelmällistä ja silmiä avaavaa. Toisaalta havaitsin myös, etteivät näkemys- ja kulttuurierot näkyneet vuoropuhelussa kovinkaan voimakkaasti ellei niitä tarkoituksellisesti nostettu keskustelun aiheeksi, vaan päinvastoin nuorten mielenkiinnon kohteet ja huolten ja ilojen aiheet olivat yllättävänkin samanlaisia maantieteellisestä ja kulttuurisesta etäisyydestä huolimatta. Koen jopa löytäneeni kilpailijoiden joukosta sukulaissieluja, jotka muistuttavat itseäni ja ajattelevat kanssani hämmästyttävän identtisesti. Tietenkin eri maista kotoisin olevien ihmisten tapaaminen oli jo itsessään mielenkiintoinen kokemus, joka tuo muuten kaukaisilta ja tuntemattomilta vaikuttavat paikat – kuten vaikkapa Mongolian, Sri Lankan, Nigerian tai Kolumbian – itselle tutummiksi ja luo edes jonkinlaista henkilökohtaista sidettä kyseisiin maihin.
Monissa ajatus Iraniin matkustamisesta herättää epäluuloa tai jopa suoranaista pelkoa – pelkkä valtion nimikin yhdistyy mielikuviin sodasta ja terrorismista – ja onhan maa islamilainen teokratia, jossa noudatetaan tiukkaa sharia-lakia. Käytännössä viimeksi mainittu seikka tarkoittaa esimerkiksi sitä, että naisten on pukeuduttava peittävästi ja käytettävä huntuja, ja myös miehiltä odotetaan siveellistä käytöstä ja pitkiä housuja. Toista sukupuolta ei saa koskettaa, ei edes kätellä, ja uhkapelit ja alkoholi ovat jyrkästi kiellettyjä. Julkisilla paikoilla tanssiminen ja musisointi sekä tiettyjen kohteiden valokuvaaminen saattavat periaatteessa johtaa pidätykseen ja ankariin tuomioihin, ja lisäksi sosiaalista mediaa sensuroidaan eikä esimerkiksi Facebookia tai Twitteriä saa käyttää. Varsin nopeasti maahan saavuttuamme huomasimme kuitenkin, että odotuksemme olivat olleet aivan turhan synkkiä todellisuuteen verrattuna. Kuten asiaan perehtyneet jo etukäteen tietävät, Iran ei ole nykyään sotatilassa, ja terrorismin uhka maassa on äärimmäisen pieni. Ainakaan minun ei vierailumme missään vaiheessa tarvinnut pelätä aktiivisesti turvallisuuteni puolesta, ja vaikka kuljimme paikasta toiseen poliisisaattueessa, tarkoitus oli käsittääkseni ensisijaisesti varmistaa liikkumisen sujuvuus. Käytännössä uskontoon pohjautuvia lakeja ja rajoituksia ei noudatettu kovinkaan tarkasti, erityisesti sisätiloissa melkein mikä vaan oli sallittua, ja toisen sukupuolen edustajan kättely ja jopa halaaminen oli tietyissä yhteyksissä hyväksyttävää. Käytännössä suurimman uhan aiheutti noin 40 celsiusasteen kuumuus, mutta tämänkin vaaran järjestäjät minimoivat tarjoamalla meille joka käänteessä jääkylmää vettä ja välttämällä pitämästä meitä ulkona auringonpaahteessa useita minuutteja kerrallaan. Lisäksi kaikki rakennukset ja bussit olivat tehokkaasti ilmastoituja.
Eräs minulle päällimmäisenä kilpailuviikosta mieleen jäänyt seikka ovat mukavat, kohteliaat ja uteliaat paikalliset ihmiset. Meitä opastamaan värvätyt yliopisto-opiskelijat olivat erittäin välittäviä ja ystävällisiä, mutta monet täysin sattumanvaraisetkin paikalliset tulivat välillä keskustelemaan ja ottamaan selfieitä meidän kilpailijoiden kanssa huomattuaan meidän olevan turisteja. Heidän toiminnastaan ja puheestaan huokunutta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta en ole vielä tavannut missään muualla maailmassa, vaikka en toki kovin kokenut matkailija olekaan. Liioitellun yksinkertaistettuja johtopäätöksiä ei tietenkään saa tehdä, mutta tapaamani ihmiset todella olivat stereotyyppisesti varsin hiljaisten ja vetäytyvien suomalaisten vastakohta – positiivisella tavalla. Oikeastaan tämä tavallisten paikallisten tapaaminen herätti minut miettimään omienkin käsityksieni mustavalkoisuutta: Täytyy aina muistaa, että valtiojohto tai yhteiskuntajärjestys ei ole sama asia kuin maan asukkaat, eivät kaikki kansalaiset ole esimerkiksi uskonnollisia tai halua noudattaa sharia-lakia. Vaikka valtio välillä toimiikin omituisesti, tavallisia ihmisiä ei missään nimessä pidä tuomita sen perusteella.
Kaiken kaikkiaan olympialaisiin osallistuneista kilpailijoista ja tuomareista pidettiin erittäin hyvää huolta ja ulkomaalaisia kohdeltiin kunniavieraina – yövyimme huippuhotellissa, avajais- ja lopetusseremoniat pidettiin koko kaupungin hienoimmissa paikoissa, jotka on rakennettu ensisijaisesti isännöimään valtionpäämiesten välisiä tapaamisia, ja lukuisat kameramiehet kuvasivat koko ajan kaikkea toimintaamme videokoosteiden luomiseksi. Kilpailuviikon onnistumisen ja ikimuistoisuuden takaamiseksi oli selvästi käytetty valtavasti rahaa, enkä jaksa uskoa, että kaikilta maailman mailta edes liikenisi varoja vastaavan tapahtuman järjestämiseen. Tällä kaikella oli tietenkin meidän viihdyttämisemme ohella syvempi tarkoitus – lievittää maailmalla Irania kohtaan vallitsevaa pelkoa ja vihaa, ns. ”iranofobiaa”. Tänä vuonna olympialaiset olivat täten tietynlaista tieteellistä diplomatiaa: Ideana siis oli, että vieraille luodaan positiivinen kuva maasta, jolloin me edelleen kotimaissamme levitämme sanaa siitä, ettei Iran olekaan aivan yhtä pelottava paikka kuin länsimaissa monesti ajatellaan. Tämä ei ollut edes piilovaikuttamista kuten helposti voisi kuvitella, vaan pyrkimys myönnettiin suoraan, ja osittain nimenomaan kyseisestä syystä minuun ja moniin muihinkin tämä todella tehosi. Vaikka ymmärrän, että todellisuudessa meille näytettiin vain Iranin parhaat puolet eikä synkkiä epäkohtia, pelkästään satunnaisten ihmisten tapaaminen loi minulle positiivisen kuvan maasta ja sen asukkaista.
Positiivisen kokonaisvaikutelman lisäksi minulle jäi matkalta selkeänä mieleen Iranin rikas ja pitkä historia, josta me suomalaiset olemme toki ala-asteelta saakka lukeneet historiankirjoista, mutta jota on vaikea yhdistää olemassa olevaan valtioon. Nykyisen Iranin alueella Lähi-idässä on ollut sivilisaatioita ja sivistystä jo tuhansia vuosia ennen Euroopan saati sitten Pohjois-Amerikan merkityksen kasvua, eikä paikallinen kulttuuri täten ainakaan ajallisesti mitattuna kalpene länsimaalaisuuden rinnalla. Irania voisi oikeastaan kutsua tieteen kehdoksi, ja nykyäänkin maassa panostetaan valtavasti tieteeseen. Viimeisen sadan vuoden aikana maailma on nähnyt lukuisia merkittäviä iranilaisia tieteilijöitä – esimerkiksi maailman ensimmäinen Fieldsin mitalin eli matematiikan alan arvostetuimman palkinnon voittanut nainen Maryam Mirzakhani oli iranilainen. Tämä osoittaa myös sitä, että sukupuolten välinen tasa-arvotilanne on Iranissa havaintojeni mukaan yllättävän hyvä, enkä havainnut muita merkittäviä oudolta vaikuttavia käytäntöjä kuin naisten huntupakon ja vaatimuksen miehiin verrattuna hieman peittävämpään vaatetukseen. Tämä ei luonnollisesti tarkoita, etteikö eriarvoisuutta oikeasti olisi, ja oikeastaan asiassa on vasta viime aikoina alkanut tapahtua merkittävää edistystä.
Vaikka huomioni kilpailun isäntämaasta olivat ennen kaikkea positiivisia odotuksiin nähden, paljon parannettavaakin löytyi tasa-arvokysymyksen lisäksi. Teheranissa yksityisautoilu on valitettavan yleistä, minkä vuoksi ruuhkat ovat ajoittain todella pahoja ja ilmanlaatu on maailman huonoimpia. Varallisuuserot ovat harmillisen suuria – moskeijat ja muut julkiset rakennukset on koristeltu äärimmäisen kauniisti kun taas tavalliset kodit ovat ränsistyneitä, kadut roskaisia ja autot keskimäärin peräisin toiselta vuosituhannelta. Lisäksi kansalaisten poliittiset vaikuttamismahdollisuudet, sananvapaus ynnä muut vastaavat ihmisoikeudet ovat diktatuurisessa ja teokraattisessa järjestelmässä varsin rajallisia. Näistä epäkohdista huolimatta kokonaiskäsitykseni Iranista on nykyään paljon positiivisempi kuin ennen kilpailuviikkoa, enkä ainakaan missään nimessä pelkää Irania.
Myönnän rehellisesti, että ennen matkaa suhtauduin tulevaan varsin ristiriitaisin ja osittain epäluuloisin tuntein: Olin innoissani päästessäni vierailemaan valtiossa, johon matkustaminen on tunnetusti normaaliolosuhteissa hieman hankalaa, mutta toisaalta näin harvinaiseen matkakohteeseen lähteminen jännitti melkoisesti. Matkavalmistelutkin takkuilivat, sillä viisumihakemus eteni toivottua hitaammin, eikä ollut lainkaan helppoa sovittaa yhteen biologiaolympialaisia ja heinäkuun alkupuolella alkanutta varusmiespalvelusta. Nyt jälkikäteen voin kuitenkin empimättä sanoa, että matka oli ehdottomasti kaiken tuon työn ja vaivan arvoinen. En jättäisi ikimuistoista ja silmiä avaavaa kokemusta väliin mistään hinnasta, enkä pidä lainkaan mahdottomana, että lähtisin Iraniin joskus vielä uudestaan.
Teksti Juuso Huhtivuo
Vasemmalta oikealle: Juuso Huhtivuo, Anni Kauniskangas, maaopas Maryam Ansari, Leevi Kaukonen
Yllä olevat kuvat: Justus Mutanen
Alla olevat kuvat: Maryam Ansari
Vasemmalta oikealle: Isa Uski (tuomariston jäsen), Juuso Huhtivuo, Anni Kauniskangas, Leevi Kaukonen ja Justus Mutanen (tuomariston jäsen).
