Maailman avajaiset - runoja

l
rakennus alentuu muistamiseen
meta alkio
ulos tullut yön lämpimistä haarakkeista
miksi päivä on niin lyhyt
Ford-kuski istuu valoissa
nainen puhuu venäläistä puhelua
linja-autojen julkinen kehräys kääntää kaikki päät
miksi yö ei muistu
teatteri savuttaa
patsaat ja liha sykkii pronssin alla
ovatko tilanteet elämässä
otettava yhtä pitkinä
yhtä korkeina hyppyinä
parempaan

ll
nyt voin puhua sinulle mieleni
antaa sen juosta
jonka jalat luopuivat
voin puhua kun ulkona on kylmä ja ihollasi lämmin
lopetella tältä päivältä kiireen
hidastua
rakentaa hiuksista sillan


lll
kirjaston käytävät
kun asetun istumaan
lapsi itkee
mies ja silmälasit
raportteja idästä
luen heikoista sidoksista
selkäranka on ikuinen kipu
tuolin noja putoaa lapaluihini
minä hengästyn ajatelmieni suoraa kieltä
poljen kotiin
kaivinkoneet rakastelevat soralla


lV
tein kotia ajatuksille
kuljin ja etsin
pidin käsissäni sitä miten kaikki pitäisi tehdä
nyrjäytin seinän
laitoin siemenet pihalle roikkumaan
keksin naapureiden variaatiot
korallisilmäinen nainen kertoo kylän lapsille
tikatusta sydämestä
baskeri miehen päälaella
viikon välein hän liimaa ikkunaansa uuden vakaumuksen
vieraat kielet tekevät kauniin sinfonian
ihmiset käyvät yhteisiin puheisiin
selän taa ei tarvitse katsoa
eikä pelätä kaduilla kun hiiltyy taivas ja tulvivat tähdet
sitä kaikkea suunnittelin
muttei ole tarpeeksi suurta mieltä
ei seinää yhteisille toimille
maailman shakkilaudalta puuttuu kuvio
epävarmat siirrot itseämme vastaan
on syytä olla levoton


V
punainen heijaste kiipii metsän raosta ja ujostuu
kylmyys on haljennut
halkopino pitää pulloa taskussaan
lapset odottavat laivan tuloa
mennään huomenna uudelleen
leikki on ettei kukaan tulisi takaisin
kun jäljet iholla
tuskin näkyvät vaatteiden lävitse
aika loppuu
kaikki pois piiloistaan
metsä väsyy ja
kivet kääntyvät paikoilleen


VI
on ilo olla ihminen kun saa tuntea
pitää asiat mielessä
jakaa mielensä
on ilo olla ihminen
ja rakastaa ihmistä
kun kaikki tuntemattomat käytännöt sisällä
tuntuvat käyneen sykkeeseen
on ilo olla ihminen millainen tahansa
voi hiljaa miettiä tai äänin rauhattomin viedä sanansa
löytää omat mielteet
he jotka ymmärtävät
on ilo olla ihminen eikä kieltää itseään
ei yhtäkään kohtaa
joka on sinua
on ilo olla ihminen
olla kieltämättä masennus
ja puhua siitä
kiinnostua surusta
on vahinko olla ihminen ja nähdä maailma kodistaan
kun kaduilla on katoavia ihmisiä
vahinko lukea lehteä sohvalla
sodasta ja konfliktista
tomuisen kaupungin lapsi näkee liikaa
vahinko pitää yllä kulutusrakennelmaa
olla miettimättä huonoja oloja tehtaissa
palkattomia kuukausia
vahinko kääntää selät vihalle
olla sisältä niin kesken että
syytös ihosta
vaatteesta
puheesta
tuntuu oikeutetulta
on vahinko olla ottamatta kantaa
kätkeä elossa pitävät sanat
sulkea sylit
käännyttää kuolemaan
on vahinko äänestää valtaan ihmiset
jotka eivät edistä
vaan ankkuroivat meidät
kapeaan katseeseen
vahinko väittää ettei muiden maiden asiat
olisi myös meidän asioita
olemme täällä yhteisen hyvän saavuttamiseksi
nosta pääsi ylös otsikoista
kävele maailmassa kun vielä auringolla on sanottavaa


VII
heräsin päivään
en huomannut mitään uutta
kun olin lapsi
asuin talossa jossa oli kerrokset
muttei ystävää
kokoajan oli kesä
hiljainen aika
katson monta vuotta myöhemmin ikkunasta
talossa jossa on kerrokset
muttei ystävää

VIII
en puhu itsestäni
keitän kahvit
ja jään lukemaan
nimettömät kadut ja tuolla seisoo che
muistuttaa kansaa ääneen
alkaa tulla vettä
kun joku kastelee muoviruusun
ja muistiinpanoni ovat pilalla
taivas on kohonnut
eikä minulla ole mitään sitä vastaan
huoneessa on taas tilaa
siirsin tuolia
laitoin kirjat takaisin paikalleen
tahdon saada päähäni vallankumouksen
en tiedä minkälainen hallinto siellä on
kuka näitä oikein osaa esittää
ei meidän ajatukset ole nerokkuutta
ne vieritetään temppeleiden portailta
suuret ontot kivet
nopeudesta herpoavat ruumiit


IX
platon laukussa
talven lakanoita levitellään
ulkona tuulee luonnottomasti
tulen kaupungista
ja minulla on sinulle maailma sanottavana


Runot: Santeri Skofelt

Kuvat: Aino Nurmi