Kun kävelen
Tamperetta halki, ymmärrän, kuinka kaikki on ollut valmiiksi
laskostettua. Menen siitä, missä itkivät punaiset ja missä nyt
koulunsa aloittaneet ovat näytöt silmillä.Päivät alkavat taas olla
pidempiä. Elämme pian taas valon aikaa, vanhempi pariskunta riitelee ja sanan metsät hakataan paljaaksi. Nainen huutaa: ”Kaiken muun saat ottaa ja viedä, mutta lihapullareseptiin et jumalauta kajoa!” Miehen ilme mustassa vuosituhannen vaihteessa ostetussa takissa oli sellainen, että jo edellisyönä hän olisi reseptin vihkoonsa raapustanut.
Kävelen divariin ja ostan kirjoja. Sartrea,
Mannerta ja Pentti Saarikosken sekä Jorma Ojaharjun Wiinan
kauhistuksen ylistys, joka löytyi viimein osaksi Saarikoski
kokoelmaa. Kirja on täysin älytön, ja se olikin vain kahden
kaveruksen keino saada rahaa. ”Hätäpaskaksi” Saarikoski sitä
nimitti, ja oikeastaan kuriositeettina sen ostinkin. Lukiossa kuin
pimeässä puistossa on filosofia hypännyt niskaani ja jäänyt
ravistelemaan. Kun viime vuoden lopulla aloin lukea Platonin
dialogeja, tiesin, ettei kiinostus jäisi vain aidan yli
kurkisteluksi.
Sastamalassa eilisen loska on tänään kaatanut
monta. Hämärän näköinen mies potkii soraa etäämmälle ja yskii
keuhkot korviin. Hänessä on jotain narrimaista ivaa ja jäynää,
joka ei näy tai kuulu. Sen voi vain tuntea, kuten kylmän tuulen tai
ydinonnettomuuden. Mistä tiedämme, jos hän on yöllä täyttänyt
kastelukannun ja käynyt kaatamassa sen tielle. Odottanut hetken
hihittäen ja lähtenyt taas hakemaan lisää vettä. Aina kun on
palannut kannua täyttämään, on hän vetänyt seinään viivan.
Aamulla hän katsoo ja on seinässä todisteet siitä, että kyllä
ihminen itsensä kiireisenä pitää. Sitten hän on etsinyt
tarpeeksi hyvän paikan katsella seurauksia. Kun päivä on
puolillaan ja aurinko on polttanut jään, ajaa hän autolla ympäri
kaupunkia. Levittelee hiekkaa ja varoittaa ihmisiä siitä, kuinka
juuri siinä kohtaa on pirun liukasta. Hän taluttaa vanhempia rouvia
katujen yli ja pitää järjestystä yllä. Tästä seuraa
vähintäänkin jokin ansiomitali siitä avusta ja turvallisuudesta,
jonka hän on yhteisöön tuonut. Kahvittelua ja sellaista
nyökkäilyä, joka aistii itseään tärkeänä pitävien ihmisten
äärimmäistä kykyä olla tilanteen tasalla.
Ihan vasta äskettäin, alati voimistuvalla äänellä puhuva nainen ja mies männyn
värisillä viiksillä pysäyttivät minut ja alkoivat kysellä
tietojani herrasta pelastajastamme jeesuksesta. En kerennyt
vastaamaan mitään, kun jo kirja oli työnnetty eteeni. Me olemme
nuorten asialla ja tahdomme kertoa, kuinka herraa kuuntelemalla omat
valinnat elämässä selkiintyvät. He kertoivat näin ja jatkoivat
puhumista samalla tahdilla, kun minä aloin ottaa askelia kohti
bussipysäkkiä. Kristinusko on pinnalla pysyttelevä brändi, joka
on onnistuttu markkinoimaan niin hyvin, että sitä on alettu pitää
ihmiselle ominaisena. Tarinoiden miehestä tehtiin mainoskasvo, jonka
pärställä on oikeutettu asema yhteiskunnassamme. Ehkä tarinoiden
mies olisi jo aika laittaa luetteloon, jossa kerrotaan, miten paljon
mielikuvitusta maailmassa on tarvittu. Miten vaikeaa se on ollut, kun luulee, muttei tiedä? Se vastaa elämänpituista
juoksua, jossa jokaisen askeleen täytyy olla toista nopeampi,
syvemmällä maan sisässä.
Minulle päivät ovat juuri tällaisten epämääräisiä huomioiden pinoutumia. Niissä on paljon tahroja pakoon juoksevista hetkistä, jotka kaartaessaan talon taa, osuvat märkään maaliin ja jättävät jäljen. Päivät ovat sävelletty kokeilevasti. Rytmi on pakko kieltää, koska rytmi ei ole luonnollinen. Jos on maanantaina klo 20.00 päättänyt lähteä lenkille, niin totta kai se voi muuttua, jos ovella on vastassa hiuksia päästään kynivä nuori mies, valmiina alkamaan kekkosimitaationsa. Se olisi kokonaisuuden tuhoavaa ääntä valmiiksi mietityssä sävelkulussa. Lukiolaisen arki on täynnä oven takana odottavia kekkosimitaattoreita. Meiltä vaaditaan paljon, koska meistä tahdotaan paljon. On jaksettava mennä maanantaista sunnuntaihin, elettävä. Kun seuravaan kerran istut opiskelijana luokkaan, menet käymään kaupassa tai näet ystäviä. Älä pidä mitään itsestään selvänä, ihmiset ympärilläsi hengittävät. Se on suurenmoista. Mitkään palkinnot tai juhlallisuudet eivät merkitse. Ihminen oman epämääräisyytensä vuoksi kävelee salaa ohentuvalla langalla. Kun ihminen rikkoo sopimukset maailman kanssa, kävelee lanka hänestä pois. Puiden linnut laulavat ääneti tuhotun pesän äärellä. Musiikista ei ole muistoakaan.