Sateen tuoksu

Viimeinen koe oli ohi ja kaupunki parantunut pimeästä. Helppo olla. Katkennut köysi kaulalta antaa myöden. Hengitys kulkee. Sen ansiosta mieli vapautuu ja osoittaa sormellaan niin, että pöly kipuaa silmiin kuin sammal pitkin puuta. Tämä ei ole kaupunkini, enkä minä sen ihminen. Kirpeä väsymys tahtoo luoda uutta ihoa. Nainen pesee ikkunoita kerrostalon kolmannessa. Ystäväni tekevät taidetta kaukana. Lähettäkää minulle kirjoja, etsikää syy sille, miksemme pääse luolasta! Toivotonta olisi ilman lukemista. Joyce on huomisen päivän ankarin humoristi ja Marx huolestunein runosielu. He ovat läsnä.

Näen täältä hyvin, kunhan keksin suunnan minne katsoa. Minun teki joskus mieli näytellä lavalla, siten että sairaus vie kaiken tahdon. Näytelmä olisi ollut yhtä elämää ja tehnyt kaikki kuolleet yksinäisiksi. Siinä olisi ollut ihmiseksi oletettu henkilö ja se olisi iloinnut, kun koko ajan olisi keksinyt kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata.

Siinä hahmossa olisi ollut monta huonetta ja jokaisen huoneen sisällä kaapit ja niiden sisällä lokerot. Hullua. ”Vain halvinta viiniä juo, kynsinyt verhoja ja ennustanut hyvää hyvyyttään tuo, maailman kadonneeksi!” Näin lauloi trubaduuri hänestä ja omisti monta vihaa.

Sitten perhe-elämän kärjistyminen näytöksen puolessa välissä.

- Tehän olette yhtä helvettiä koko ihminen! Ja puhuttekin kuin haarukka pistorasiassa,

hänen äitinsä sanoo.

- Minä en ymmärrä, mitä oikein ääntelet: ei ole helvettiä, sinua tai minua. Jos tässä mitään olisi, niin isäkin olisi vain alaston puu ja katso, mikä tuuli pihalla! Ei vetele tämmöinen.

Päähenkilö pakenee, eikä hänestä enää tiedä. Nero vai hullu?

Näitä hetkiä olisi ollut paljon, ja ne pahenevat vain. Yltyvät mahdottomiksi. Yleisössä ihmiset olisivat antaneet silmiään toisilleen tarkistukseen, todistaakseen näkemänsä todeksi. Kun olemme sellaisia, että kaikki pitäisi nähdä tai saada ainakin koskettaa, jotta sen voisi tunnustaa olevaksi. Tiede todistaa ja juo pään kipeäksi. Ajattelemista ei ole olemassa. Paradoksi on katettu.

- Hei viittiks tsekata et onks nää ny iha okei?

- Joo toki, mut mä venttaan vielä omiani takas.

- Hei jätkät näittekste mis mu vasen ööga menee?

- Näkeeks joku muka vielä, hä?

Näytelmä ei valmistunut koskaan.

Kadulta tulee nyt minua kohti tyttö. Vai onko sillä askelia? Lentää ja on irti maasta, repeää nauramaan, kun ymmärtää, että uni on toteutunut. Hän on Ubermensch tai sitten minä olen harkinnut väärin ajatukseni. Kuinkas sen teet, ajatuksen harkinnan? Itsepetoksesta rankaisee valvottu yö. Sinä et ole selväjärkinen, lienet matkalla, joka tehdään sinulta salaa ja katoat.
Katson, että vanhuudenharmaa taivas.

Minulla ei ole ystäviä lukiossa. Yksinäisyys on lahja, ja ihmisillä muutenkin liian paljon tyhjänpäiväistä keskustelua. Siivetöntä ja veretöntä. Sivullisuus tuntui aluksi hyvin oudolta, kun oli tottunut ajatusten vaihtoon päivittäin ystävien kanssa. Ehkä se suretti tai kiristi jotenkin. Katson siitä huolimatta olevani olemassa ja merkitsevän jotain.

Yhä useammin tulisi rauhoittua. Lukio on metamorfoosi, mutta samalla se järjestää ihmisestä ne asiat, jotka hän kokee osaksi identiteettiä. Itseään. Kuten se miten vastata kysymykseen, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta ja miksi mikään ei ole varmaa. Me annamme itsemme ymmärtää itsestämme liian helposti ja huomiota kiinnittämättä. Emme pyri selvittämään syitä teoillemme. Siksi elämän perspektiivittömyys juuri tuntuu olevan ihmisen keksinnöistä kauhein. Se aiheuttaa yleistämistä ja empatia impotenssin. Täydellisen kylmyyden ja ylpeän katseen peiliin.

Näin päättyi koeviikko taas kerran, maailman äärelle. Uusi jakso tuo mukanaan uutta ajateltavaa, ja opiskelija omaksuu sen mitä omaksuu. Kukin konsteillaan. Siinä varmaan se vapaus onkin.

Näin talven jälkeen on unohtunut monta asiaa. Kuten se miltä tuoksuu ilma, kun on satanut. Neruda muisti lapsuudestaan sateen ja tunnen kokevani vähän samoin. Sade palauttaa ihmisen osaksi luontoa. Hävittää irvokkaan ruhomme.

Teksti: Santeri Skofelt

Kuvat: Santeri Skofelt