Vastuu

Istuin hiljaa hämärän huoneen nurkassa. Kuivan lahon lattian lautojen tikut painoivat kivuliaasti jalkojani vasten, jotka kannattelivat vapisevaa kehoani. Kipu ei kuitenkaan minua haitannut. Nopea hengitykseni tuntui kaikuvan talon rapistuneiden seinien pinnoilta. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Vanhan talon ilma haisi homeelta, ja tunkkainen pöly sai minut pian peittämään suuni esiliinallani. En saisi pitää ääntäkään, muuten se tietää, missä olen. Nojasin selkäni kylmän betonisen uunin seinää vasten ja kuulostelin hiljaa ympäristöäni. Talon perustukset natisivat ja viereisen seinän ikkunan sumeat lasit kumisivat ulkona ajoittain puhaltavan tuulen tahdissa. Hetken ajan lintujen vaimea laulu kantautui jostain huonosti eristetyn ikkunan toiselta puolelta, mutta muita ääniä en kuullut. Hengitykseni alkoi pian tasaantua, ja laskin esiliinani pois suuni edestä. Ehkäpä olin nyt turvassa.

Pian kuitenkin kuulin vaimean koputuksen. Joku oli ulko-ovella. Peitin suuni kädelläni ja tunsin, miten kylmä hiki alkoi muodostua otsalleni. En saisi nyt panikoida. Pitää pysyä hiljaa. Koputus kuului uudestaan. Olin hiljaa paikoillani skannaten ympäröivää huonetta piilopaikkaa tai pakoreittiä etsien. Huone oli täynnä vanhoja tyhjiä puulaatikoita ja muuta roinaa, jotka lojuivat siellä täällä sekaisin pinoissa. Koputus alkoi yltyä jo jyskytykseksi. Seinät tärähtelivät jokaisen iskun voimasta. Nousin hitaasti ylös. Jalkani vapisivat ja sydämeni jyskytti, mutta keräsin voimani ja lähdin hitaasti hiipimään huoneen ovea kohti.

Pian koputus oli kuitenkin vaimennut. Taas oli hyytävän hiljaista. Astelin hiljaa ovesta käytävään etsien pakoreittiä, kunnes katseeni kiinnittyi kapeisiin kierreportaisiin talon toisessa päässä. Ne näyttivät johtavan talon alle. Helpotuksesta huokaisten lähdin kiiruhtamaan niitä kohti, mutta pian lensin kasvoilleni pölyiselle lattialle. Tukahdutin kivun huudahdukseni hammasta purren ja jäin lattialle paikoilleni kuuntelemaan. Oli yhä hiljaista. Ehkä se ei kuullut minua. Nousin ylös nopeasti ja jatkoin matkaani, kunnes yhtäkkiä kuulin takaani lautojen rasahtelua. Ikään kuin jokin repisi puuoven lautoja irti. Sydämeni hyppäsi kurkkuuni ja kiirehdin metallisia kierreportaita alas. Puiset käytävän seinät vaihtuivat mukulakiveyksiksi, ja yläkerran valaiseva luonnonvalo himmeni. Ainoa valo tuli kivisten seinien yläreunassa olevista kalteri-ikkunoista, joita oli tasaisin välimatkoin ympäri sokkeloisen kellarin reunoja. Portaiden alapäässä kasvoihini iskeytyi kostea ja mätä ilma, jonka kuvottava haju sai minut melkein oksentamaan.

Yläkerran lattiaa pitkin kuului hitaita askeleita. Se oli päässyt ovesta läpi ja oli nyt matkalla tänne. Keräsin voimani ja juoksin kiireesti pimeään. Kellarin keskikäytävä tuntui jatkuvan loputtomiin. Molemmilla puolillani avautui tyhjiä huoneita, joita valaisi aina yksi pieni kalterinen ikkuna. Minun oli löydettävä piilopaikka ja pian. Pian törmäsin lyöden pääni kiviseen seinään. Olin tullut kellarin toiseen päähän. Nenästäni alkoi norota verta pudoten pisaroina kuivalle multaiselle maalle. Kuulin, kuinka se alkoi nauraa ilkikurisesti jossakin kaukana takanani. Vielä minulla olisi aikaa piiloutua. Pyyhkäisin veren kasvoiltani nopeasti esiliinallani ja juoksin viereiseen huoneeseen. Sitä ei valaissut mikään ikkuna niin kuin muita, mutta tunsin käsilläni haparoiden, että siellä oli rosoisia laatikoita pinossa nurkkaa vasten. Etsin käsilläni seinää pitkin reittiä niiden taakse, kunnes pääsin lopulta ahtautumaan vatsalleni laatikoiden ja seinän väliin.

Oli hyvin pimeää. Kuuntelin sen hitaita askeleita henkeäni pidätellen. Sen naurahteleva ääni lähestyi ja voimistui. Peitin suuni kädelläni ja yritin pysyä rauhallisena. En saisi panikoida. En saisi pitää äännähdystäkään. Sen askeleet lähenivät, kunnes kuulin sen pysähtyvän huoneen suuaukolle. Tuli aivan hiljaista. Hetken ajan jo toivoin sen vain kadonneen, mutta pian toiveeni musertuivat. “Et voi paeta minua. Tiedän että olet täällä”, se sanoi luonnottomalla, mutta selvästi huvittuneella äänellä. Jokin sen äänessä sai minut melkein huutamaan kauhusta. Sen ääni kaikui ja kumisi korvissani, ikään kuin monta ääntä olisi puhunut yhtä aikaa. Suljin silmäni ja olin hiljaa. Se otti askeleen lähemmäs laatikoita naurahtaen: “Te ihmiset olette niin naiiveja. Päätöksiänne katuessanne luulette voivanne vain paeta kohtaamatta seurauksia.” Se lähestyi lopulta pysähtyen aivan piilopaikkani eteen. Kuulin, miten se veti kynsiään vierelläni olevan laatikon pintaa pitkin. Se piti tauon. Sydämeni jyskytti niin lujaa, että se sattui, ja pelon kyyneleet vierivät poskillani. Sitten se jatkoi: “Mutta niin kuin lopulta kaikki, sinäkin saat kantaa vastuun teoistasi.”

Kuulin, miten se alkoi vetää laatikoita pois edestäni. Pysyin hiljaa paikoillani miettien kuumeisesti pakokeinoa, en aikoisi vielä luovuttaa. Yläpuolellani oleva laatikko tuntui tarpeeksi kevyeltä. Keräsin kaiken lopun rohkeuteni ja voimani ja työnsin laatikon kaikin voimin sitä kohti hypäten laatikoiden takaa. Se karjaisi ärtymyksestä paiskaten laatikon säpäleiksi maahan ja kääntäen katseensa minuun. Juoksin, minkä jaloistani pääsin kellarin käytävää pitkin. Vilkaisin taakseni ja näin, miten se seisoi huoneen ovella ja tuijotti perääni hymyillen pahaenteisesti. Käänsin katseeni eteenpäin, ja pysähdyin pian kiljaisten kauhusta. Se seisoi edessäni, tukkien reittini vapauteen. Käännyin juostakseni takaisin, mutta se seisoi jo aivan selkäni takana. Se tarttui kädellään tiukasti vasempaan olkavarteeni puristaen niin lujaa, että sen terävät kynnet pureutuivat syvälle lihaani. Kirkaisin kivusta, ja se veti minut voimalla kohtaamaan sen pahuuden tahraamat silmät. Yritin rimpuilla vapaaksi, mutta se piteli minua tiukasti otteessaan, tarttuen vapaalla kädellään hiuksistani vetäen pääni taakse paljastaen kaulani. “On maksun aika”, se sanoi paljastaen terävät hampaansa, ja kuulin, miten sen naurahteleva ääni voimistui terävien hampaiden lävistäessä kurkkuni.



Vammalan lukio opiskelija

Teksti on kirjoitettu Vammalan lukion luovan kirjoittamisen kurssilla.