Avaan silmäni ja nousen istumaan sängyn laidalle. Tässä kestää hetki, sillä tunnen selässäni pistävää kipua. Kun istun sängyn laidalla, huomaan mustavalkoisen kuvan naisesta yöpöydällä. Mietin, pitäisikö minun tuntea tuo nainen, kovin on tutunoloinen ja kauniskin. Hetken katseltuani ympärilleni tajuan, että olen minulle vieraassa paikassa. Vesilasi, dosetti… eivät ne ole minun. Yritän nousta sängyn laidalta, se ei kuitenkaan onnistu ensimmäisellä yrityksellä. Kerään kaikki voimani ja ponnistan ylös. Kun näen koko huoneen, tuntuu se yhä vieraammalta. Nainen mustavalkokuvassa ei olekaan enää yhtään tuttu.
Aamuaurinko tulvii sisään sälekaihtimien välistä. Kävelen ikkunan luo ja avaan sen. Lämmin tuuli puhaltaa kasvoilleni. Ulkona näen orapihlaja-aidan, joka on päässyt kasvamaan liian korkeaksi. Minun pitäisi leikata se. Mutta enhän minä edes asu täällä! Suljen ikkunan ja näen huoneen perällä olevan puisen oven. Kävelen sen luo ja käännän kahvasta. Ovi aukeaa naristen ja eteeni avautuvat jyrkät portaat alaspäin. Pian kuulen alhaalta ääniä, aivan kuin joku nainen huutaisi. Minua alkaa pelottaa ja suljen oven ja menen takaisin sänkyyn. Vedän peiton päälleni ja yritän olla kuulematta alhaalta kantautuvaa melua. Pian huutaminen lakkaa ja kuulen, kuinka joku kävelee rappusia yläkertaan. Puristan peittoa päälläni. Pian puinen ovi aukeaa ja vihaisen näköinen nainen astuu sisään.
– Isä! nainen huutaa.
Nainen kävelee luokseni, ja yhtäkkiä hän ei olekaan enää vihainen. Hänen ilmeensä muuttuu surulliseksi. Nainen istuu sängyn laidalle ja koskettaa kättäni.
– Sinä et voi jäädä tänne enää, nainen toteaa.
Hän ei enää huuda. Hän kuiskaa. Mietin, pitäisikö minun tuntea tuo nainen. Yöpöydällä seisova kuva naisesta näyttää häneltä. Nostan kuvan ja näytän sitä naiselle. Hän hymyilee minulle ja puristaa lujempaa kättäni. Nainen osoittaa lipastoa, joka on toisella puolella huonetta. Sen päällä on kuva, jossa on sama nainen kuin mustavalkokuvassa. Mutta tämä kuva ei ole mustavalkoinen. Siinä on myös kaksi muuta: mies ja pieni tyttö. He kaikki hymyilevät. Ja niin hymyilen minäkin.
Aamuaurinko tulvii sisään sälekaihtimien välistä. Kävelen ikkunan luo ja avaan sen. Lämmin tuuli puhaltaa kasvoilleni. Ulkona näen orapihlaja-aidan, joka on päässyt kasvamaan liian korkeaksi. Minun pitäisi leikata se. Mutta enhän minä edes asu täällä! Suljen ikkunan ja näen huoneen perällä olevan puisen oven. Kävelen sen luo ja käännän kahvasta. Ovi aukeaa naristen ja eteeni avautuvat jyrkät portaat alaspäin. Pian kuulen alhaalta ääniä, aivan kuin joku nainen huutaisi. Minua alkaa pelottaa ja suljen oven ja menen takaisin sänkyyn. Vedän peiton päälleni ja yritän olla kuulematta alhaalta kantautuvaa melua. Pian huutaminen lakkaa ja kuulen, kuinka joku kävelee rappusia yläkertaan. Puristan peittoa päälläni. Pian puinen ovi aukeaa ja vihaisen näköinen nainen astuu sisään.
– Isä! nainen huutaa.
Nainen kävelee luokseni, ja yhtäkkiä hän ei olekaan enää vihainen. Hänen ilmeensä muuttuu surulliseksi. Nainen istuu sängyn laidalle ja koskettaa kättäni.
– Sinä et voi jäädä tänne enää, nainen toteaa.
Hän ei enää huuda. Hän kuiskaa. Mietin, pitäisikö minun tuntea tuo nainen. Yöpöydällä seisova kuva naisesta näyttää häneltä. Nostan kuvan ja näytän sitä naiselle. Hän hymyilee minulle ja puristaa lujempaa kättäni. Nainen osoittaa lipastoa, joka on toisella puolella huonetta. Sen päällä on kuva, jossa on sama nainen kuin mustavalkokuvassa. Mutta tämä kuva ei ole mustavalkoinen. Siinä on myös kaksi muuta: mies ja pieni tyttö. He kaikki hymyilevät. Ja niin hymyilen minäkin.
Vammalan lukion opiskelija
Novelli on kirjoitettu luova kirjoittamisen kurssilla.
