Kun asetan käteni vanhan muurin pintaa vasten, kävelee kädelleni nuori perhonen. Se nostaa siipensä ylös ja kyyhöttää sormellani täysin liikkumattomana. Aurinko siivilöityy puiden lehdistön läpi ja lankeaa vanhoille vaatteilleni, ryppyiselle naamalleni ja reikäiselle hatulleni. Lasken pääni saadakseni silmäni suojaan hatun lierin alle. Päivä huokuu täydellisyyttä, mutta minulla kyllä riittää aikaa ihailla sitä myöhemminkin. Perhonen ottaa epävarman askeleen ja hypähtää sormelta toiselle. Tiesin käteni tuoksuvan vanhoilta lehdiltä ja sammalelta, mutten ollut varma, nauttiko perhonen siitä.
Muuri, johon nojasin, ei ollut mitenkään erityisen hieno tai suuri. Sitä ei ollut rakennettu ihailtavaksi tai kestämään vihollisten hyökkäyksiä. Sitä ei ollut huollettu eikä siitä ollut puhuttu päivällispöydissä. Muuri oli yhtä vanha ja unohdettu kuin minä itsekin, ja valehtelisin, jos väittäisin, etten tuntenut oloani kotoisaksi sen juurella kyyhöttäessäni. Vahvat miehet olivat kenties tuhat vuotta sitten kasanneet kivistä tämän erikoisen rakennelman, ja nyt se pysyi tukevasti pystyssä ilman kenenkään apua. Oman onnensa seppä. Siitä minä pidin.
Perhonen hypähti nyt kämmenelleni. Sen keltaiset siivet aukesivat ja sulkeutuivat tasaisessa rytmissä, mutta se ei lähtenyt lentoon. Katselin sitä syvää myötätuntoa potien ja muistelin kaikkia jättämättä jääneitä päätöksiä, tekemättömiä tekoja ja sanomattomia sanoja. Ottaisinko askeleen eteenpäin luottavaisemmin mielin ja olisiko mieleni kepeämpi, jos en katuisi niin paljon? Olisinko voinut tulla paremmaksi, kasvaa suuremmaksi? Valkea partani oli takkuinen. Se heilui hiljalleen rauhallisessa kesäillan tuulessa, ja pikkuhiljaa tunsin mieleni tyyntyvän. Olin saapunut matkani päähän, eikä polku vienyt muualle kuin tämän ikiaikaisen muurin tuolle puolen.
Perhonen lehahti lentoon. Nousin ylös ja suoristin kipeän selkäni. Kävelykeppi nojasi muurin vankkaa kylkeä vasten ja oli yhtä kolhittu ja loppuun kulunut kuin meren tyrskyjen silottama rantakallio. Tartuin siihen. Koko matkani ajan oli se kestänyt ja kesti vielä nytkin, kun se auttoi minut liikkeelle ja muurin seinämässä olevalle portille. Hymyilin tyytyväisenä, mutten katsonut vielä aurinkoa. Minulla on aikaa. Astun sisälle ja suljen portin jäljessäni.
Nyt olen rauhassa. Aurinko paistaa ja tekee minut onnelliseksi. Keppi on isketty maahan ja odottaa seuraavaa omistajaansa. Iltatuuli keinuttelee kahta perhosta ilman halki, kun ne tanssahtelevat pohjattoman onnensa pyörteissä ja asettuvat lähekkäin vihreitä lehtiä täynnä olevalle oksalleni.
Muuri, johon nojasin, ei ollut mitenkään erityisen hieno tai suuri. Sitä ei ollut rakennettu ihailtavaksi tai kestämään vihollisten hyökkäyksiä. Sitä ei ollut huollettu eikä siitä ollut puhuttu päivällispöydissä. Muuri oli yhtä vanha ja unohdettu kuin minä itsekin, ja valehtelisin, jos väittäisin, etten tuntenut oloani kotoisaksi sen juurella kyyhöttäessäni. Vahvat miehet olivat kenties tuhat vuotta sitten kasanneet kivistä tämän erikoisen rakennelman, ja nyt se pysyi tukevasti pystyssä ilman kenenkään apua. Oman onnensa seppä. Siitä minä pidin.
Perhonen hypähti nyt kämmenelleni. Sen keltaiset siivet aukesivat ja sulkeutuivat tasaisessa rytmissä, mutta se ei lähtenyt lentoon. Katselin sitä syvää myötätuntoa potien ja muistelin kaikkia jättämättä jääneitä päätöksiä, tekemättömiä tekoja ja sanomattomia sanoja. Ottaisinko askeleen eteenpäin luottavaisemmin mielin ja olisiko mieleni kepeämpi, jos en katuisi niin paljon? Olisinko voinut tulla paremmaksi, kasvaa suuremmaksi? Valkea partani oli takkuinen. Se heilui hiljalleen rauhallisessa kesäillan tuulessa, ja pikkuhiljaa tunsin mieleni tyyntyvän. Olin saapunut matkani päähän, eikä polku vienyt muualle kuin tämän ikiaikaisen muurin tuolle puolen.
Perhonen lehahti lentoon. Nousin ylös ja suoristin kipeän selkäni. Kävelykeppi nojasi muurin vankkaa kylkeä vasten ja oli yhtä kolhittu ja loppuun kulunut kuin meren tyrskyjen silottama rantakallio. Tartuin siihen. Koko matkani ajan oli se kestänyt ja kesti vielä nytkin, kun se auttoi minut liikkeelle ja muurin seinämässä olevalle portille. Hymyilin tyytyväisenä, mutten katsonut vielä aurinkoa. Minulla on aikaa. Astun sisälle ja suljen portin jäljessäni.
Nyt olen rauhassa. Aurinko paistaa ja tekee minut onnelliseksi. Keppi on isketty maahan ja odottaa seuraavaa omistajaansa. Iltatuuli keinuttelee kahta perhosta ilman halki, kun ne tanssahtelevat pohjattoman onnensa pyörteissä ja asettuvat lähekkäin vihreitä lehtiä täynnä olevalle oksalleni.
Novelli on kirjoitettu luvan kirjoittamisen kurssilla.