Kuluu aikaa. Lopulta lihakseni alkavat yksi kerrallaan hitaasti rentoutua, hengitykseni tasaantua. Juuri kun olen vetämässä ensimmäistä kokonaista hengenvetoa pitkään aikaan, kuulen korvia vihlovan kolahduksen ja helinän. Ehdin juuri pelästykseltäni peittää kasvoni, kun tunnen terävän sivalluksen kämmenselässäni. Se on rikkonut ikkunan! Istun keskellä lasin sirpaleita, osa niistä minun päälläni. Kivun kädessäni oli aiheuttanut suuri, teräväkulmainen siru, joka oli jotenkin onnistunut sinkoutumaan minua päin ja uppoamaan kämmenselkääni. Repäisen paniikissa sirun irti aiheuttaen verivanan kaikkialle, jonne kuljen.
Etsin hätääntyneenä, hengityksen tihentyessä pakoon pääsyä pelon hiipiessä selkäpiihini. Äkkään talossa olevan sivuoven ja syöksyn sitä kohti toivoen hartaasti sen olevan auki. Kyllä! Lähden juoksemaan pois talolta, juuri kun kuulen sen pääsevän sisälle.
Juoksen metsään, yhä kauemmaksi tuosta rähjäisestä, synkästä talosta. Pitelen polttaen sykkivää kättäni ja yritän tyrehdyttää verenvuodon paitani helmalla, jonka repäisin irti juostessani. Pääsen metsän laidalle. Edessäni laskee liukas, sileä kallioseinämä. Korvissani alkaa kohista. En pysty keskittymään mihinkään. Yritän epätoivoisesti etsiä piilopaikkaa, aistien sen tulevan yhä lähemmäs. Pensas! Hoipertelen pensaalle ja sujahdan sen keskelle. Toivottavasti minua ei näe täältä. Se ei näe minua. Olen turvassa. Olen näkymättömissä. Selviän kyllä.
Kohina lakkaa. En pysty liikkumaan, en pakenemaan. Istun vain paikallani, pimeässä hiljaisuudessa. Mitään aistimuksia tai ääniä ei kuulu, lukuun ottamatta kostean rahisevaa hengitystä niskassani. Ei.. Ei ei ei ei ei ei...
Ensimmäinen asia jonka tunnen, on kutittava, hento veto selkääni pitkin. Pikku hiljaa se alkaa lisäämään painetta, jättäen jälkiä pintaan, lopulta rikkoen ihon. Tunnistan esineen puukoksi. Sydämeni hakkaa, ja kylmä hiki alkaa valua pitkin kasvojani ja selkääni. En pysty säpsähtämään viiltojen aiheuttamaa kipua, en edes silloin, kun se lopulta osuu kylkiluuhun. Yritän huutaa kivun yltyessä, mutta ei kuulu pihahdustakaan. Olen aivan lamaantunut, kyvytön liikkumaan tai pitämään ääntä. Mutta tunnen kaiken. Syvien viiltojen jälkeen se alkaa puukottaa selkääni. Ensin nopein iskuin, puukko vain käväisee lihaksissa ja luissa, mutta viiltää välittömästi ulos, repäisten aina jotain mukanaan.
Veri purskahtelee ulos, paksuna, tummana, lämpimänä nesteenä, roiskuen pitkin selkääni, niskaani, takaraivoa. Jokaisen puukon iskun yhteydessä kuuluu “tömp” ja “splurt”. Tömp, splurt. Tömp, splurt. Välillä jopa rasahtava kalahdus, kun kylmä metalli osuu johonkin kovempaan. Jokainen isku polttaa ja raastaa. Kipu yltyy joka lyönnillä, aina vain enemmän ja enemmän. En pysty hengittämään, kärsimys on niin valtava. Aina kun yritän henkäistä ilmaa, tunnen revenneet lihakseni, katkenneet kylkiluuni, viillellyn nahkani, puhjenneet keuhkot. En pysty vetämään henkeä. Alan koristen yskiä rautaista verta, pystymättä ajattelemaan paniikilta ja poltteelta.
Vähän päästä se alkaa hidastaa tahtia, kunnes veitsi pysyy vain paikallaan. Tällä kertaa hän on osunut kylkeeni kainalon alle. Hän alkaa ensin nitkutella veistä, sivuttain, ylös ja alas, ulos ja sisään. Kovertaen syvemmälle, saaden osan kahvastakin viltoon. Sitten pyöräytys. Kuuluu rasahduksia, repeilyä, napsahdus. Tuntuu kuin kyljessäni olisi palava reikä, korventaen pikkuhiljaa koko kehoani.
Juuri ennen tajuni menettämistä tunnen nykäyksen niskassani, sitten kopauksen, pistelyä, raastamista, sahaamista, sitten repäisyn. Kaikki loput kaulaani kiinni pitävät rustot, iho ja lihakset repeytyvät raastaaen ja vimeisetkin venyvät ja lopulta napsahtavat irti. Haluan oksentaa, mutten pysty. Näen kehoni kaatuvan allani ja kuulen tömähdyksen. Se roikottaa minua hiuksista. Kuulen enää vain veren lorinan ja tiputuksen kaulan tyngästäni. Lopulta, pitkään kestäneen kylmyyden sijaan tunnen lämmön leviävän. Suljen silmäni enkä avaa niitä enää ikinä.
Hanhien salo
Novelli on kirjoitettu luova kirjoittamisen kurssilla.