Mielenterveysongelmista levitetään tietoa kouluissa koko ajan enemmän. Yhä useampi nuori osaa jo nimetä omia tunteitaan ja mielialojaan sekä tehdä niistä johtopäätöksiä. Esimerkiksi jos mieliala on maassa jopa vuosien verran, ehkä on jo syytä epäillä masennusta. Tämä on kuitenkin kärjistetty esimerkki.
Mielenterveyden ongelmista voisi kuitenkin puhua enemmänkin ja laajemmin opintojen aikana. Jo yläasteella on puhuttu jonkin verran mielenterveydestä, mutta se on jäänyt omasta mielestäni melkoisen suppeaksi. Lukiossakin mielenterveyttä käsitellään psykologiassa ja terveystiedossa jo hieman enemmän kuin peruskoulussa, mutta omasta näkökulmastani parempaankin pystyttäisiin.
Yleisimmin mielenterveysongelmista mieleen jää masennus, ja siitä puhutaan paljon myös sosiaalisessa mediassa. Olen huomannut puhuttavan myös muista mielentilan häiriöistä, kuten skitsofreniasta. On kuitenkin olemassa arkielämää paljon rajoittava mielenterveyden häiriö, josta ei kuitenkaan puhuta mediassa yhtä paljoa kuten esimerkiksi juuri masennuksesta. Itse veikkaisin tämän johtuvan siitä, että ahdistusta ei välttämättä pidetä yhtä vakavana kuin masennusta. Tämä on aika vakava väittämä, mutta itse tästä kärsivänä tuntuu, että ahdistusoireita vähätellään.
"Kaikkiahan jännittää, ei siitä tarvitse tehdä numeroa."
"Anxiety" by ezhikoff CC BY-SA 2.0 -license
Itse koen sosiaalista ahdistusta elämäni jokaisena päivänä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Se on minulle tuttu tunne, mutta tajusin sen vasta, kun olin jo asettanut jalkani lukio-opintojen puolelle. Ennen kuvittelin, että kaikilla olisi samanlaista jännitystä kuin minulla. Lukion aikana kuitenkin havahduin siihen, että tuskin ihan kaikkia ahdistaa niin suunnattomasti esimerkiksi luokan sisällä kulkeminen, paikan vaihtaminen, vessassa käyminen kesken tunnin, vessasta palaaminen takaisin tunnille. Muille kaikki tämä on arkista eikä sitä ajatella sen suuremmin kuin vaikka hengittämistä, mutta minulle se on – liioittelematta – painajainen. Tajusin, että hyvinkin muille arkisilta tuntuvat pikkuasiat ahdistavat minua suunnattomasti.
Olen kokenut ahdistusta koko elämäni, mutta kuten aiemmin totesin, huomasin sen vasta melkoisen myöhään. Ala-asteella, jos kävin kesken tunnin vessassa, jäin monta kertaa seisomaan luokan oven eteen käsi kohotettuna ja valmiina avaamaan oven. Mutta harvoin ovea tuli lopulta avattua, ja yleensä livahdin takaisin vessaan piileskelemään, kunnes välitunti alkoi. En vain kerta kaikkiaan kyennyt palaamaan tunnille, sillä inhosin huomion keskipisteenä olemista. Vaikka kyse olisikin ollut vain muutamasta sekunnista, se tuntui niin painostavalta. Ja tuntuu edelleen. Tämä on se syy, miksi ikinä en käy koulussa tai ylipäätään missään julkisissa paikoissa vessassa, ellei aivan pakko ole.
Esitelmien ja puheiden pito on myös ollut aina hirvittävän vaikeaa. Monesti olen huomannut miettiväni, että mieluummin keskeyttäisin koko kurssin kuin suorittaisin mitään suullista. Tervettähän se ei tietenkään ole opintojen kannalta, mutta peruskoulussa sen kanssa piti vain elää. Vaikka tuntui, että jalat pettäisivät alta ja että rinta kuristaisi keuhkojani, kaikesta selvittiin. Puheeseen valmistauduttiin sillä periaatteella, että kohta se on ohi eikä siitä tarvitse huolehtiaenää koskaan. Valhehan tuokin tosin on, sillä ne tuppaavat jäämään muistiin kummittelemaan. Aina välillä havahdun, kun omat ajatukseni koputtavat olalleni: “Hei, muistatko mitä tapahtui silloin vuosia sitten?” Näinä hetkinä on, kuin eläisin sen saman hetken uudestaan, ja tällöin en haluaisi muuta kuin olla näkymätön.
Oli miten oli, laitoin ryhmänohjaajalleni viestiä heti, kun huomasin käytöksessäni olevan jotain normaalista poikkeavaa. Hän ohjasi minut terveydenhoitajalle, ja sitä kautta pääsin koulupsykologin puheille. Asetuimme noin kerran kuussa jutustelemaan voinnistani, ja on pakko todeta, että siitä oli apua. Vaikka en kovinkaan usein noudattanut psykologin ohjeita esimerkiksi säännöllisistä hengitysharjoituksista, puhuminen auttoi. Nykyään voin jo paremmin ja pystyn keskustelemaan opettajien kanssa suullisten töiden suorittamisesta kirjallisena. Toki ahdistun yhä joka päivä, mutta pystyn hallitsemaan sen voimakkuutta siten, että selviän sen yli.
Mainitsin aiemmin siitä, että uskon ahdistuksen olevan sen verran vieras asia ihmisten mielessä, ettei sitä pidetä esimerkiksi masennukseen verrattavana häiriönä. On totta, että jokainen jännittää tietyissä tilanteissa, onhan se ihmiselle hyvin tyypillinen tapa ylipäätään selvitä. Siksi se voikin tuntua helpolta ajatella: “Jännitystähän se vain on, ei paha.”
Ahdistus on kuitenkin enemmän kuin pelkkää kevyttä, tervettä jännittämistä. Se on tukahduttavaa, suorastaan hukuttavaa jo peloksi kutsuttavaa jännitystä. Jos esimerkiksi kurssin alussa todetaan, että kurssisuoritukseen lasketaan mukaan jonkinlainen esitelmä tai muu suullinen työ, sitä alkaa pelkäämään jo silloin, vaikka itse tehtävään olisi kuukausi aikaa. Ahdistus on todellinen ongelma, ja se pitäisi ottaa tosissaan joka paikassa. Ahdistus on aivan yhtä hankala, inhottava ja vaarallinen mielenterveyden häiriö kuin masennuskin. Se ei ehkä kuulosta siltä, mutta se rajoittaa ihmisen fyysistä suorituskykyä siinä missä masennuskin. Pahimmillaan pitkäaikainen ahdistuneisuus voi laukaista paniikkikohtauksia. Toisaalta niinkin on esimerkiksi omalla kohdallani käynyt, että joitain käsittelemättömiä pelon tuntemuksia on jäänyt kehoon, ja jokin pieni ärsyke on laukaissut kohtauksen, vaikka ärsyke itsessään ei olisikaan kohtauksen syynä.
Paniikkikohtaus ei ole sellainen kuin tyypillisesti ensin kuvittelisi. Itsekin ajattelin sen olevan sama asia kuin fyysinen kouristus, jossa ihminen tärisee hallitsemattomasti maassa. Tai ehkä itse vain ajattelin niin. Itse asiassa, paniikkikohtaus ei kovinkaan usein näy päällepäin. Kohtaus aiheuttaa tärinää, itkua, hengitysvaikeuksia, mutta ei aina. Joskus se ei näy lainkaan. Päällepäin saattaa vaikuttaa täysin normaalilta, mutta todellisuudessa ajatukset vellovat ja sisällä raivoaa myrsky.
Mutta nyt, sen enempää höpisemättä, haluan kysyä lukijalta: tunnistatko samankaltaisia piirteitä itsessäsi? Vai tiedätkö kenties jonkun, joka saattaisi kärsiä samoista "pikkuasioista"?
Mikäli näet itsesi edes jossain määrin tässä, kehotan puhumaan asiasta jollekin. Läheisiin kavereihin saa helposti yhteyden, ja jo heille puhuminen saattaa auttaa. Kannattaa kuitenkin harkita mahdollisuutta puhua vaikkapa terkkarille, jos tuntuu, että tarvitset ammattilaisen apua. He ottavat tunteesi vakavasti, eikä sinun tarvitse pelätä sitä että tunteesi mitätöitäisiin.
Hengitä. Se on muutenkin aliarvostettua.
 |
| "breathe in..." by David Kracht CC BY-NC-SA 2.0 -license |