Istun Tampereen linja-autoaseman edessä

Lähettänyt Anonyymi päiväys:
Istun Tampereen linja-autoaseman edessä olevalla penkillä. Odotan bussia, jonka kyydissä tulen
istumaan kaksi tuntia päästäkseni Lahteen. Olen aikaisessa, ja bussin on määrä saapua vasta 20
minuutin päästä. Täytin kaksi viikkoa sitten 16 vuotta ja minulla on jalassa lahjaksi saamani
Dr. Martens -saappaat. Vaikka olen käyttänyt niitä joka päivä, ne ovat vielä hyvin kankeat niin kuin
niillä on tapana olla.
Katselen kännykkääni ja valitsen uuden kappaleen, joka alkaa soimaan kuulokkeistani. Huomaan
jonkun istuvan viereeni. Käännän päätäni hieman nähdäkseni tämän ihmisen. Vieressäni istuu mies,
arviolta hieman yli 20-vuotias. Hänellä on päällään nahkatakki, jonka toinen hiha on sinimustaa
ruutukangasta. Preussinsinistä. Huuleni kiertyvät miltei näkymättömään hymyyn, kun katseeni kohtaa
hänen jalkansa. Hänellä on jalassaan täysin samat kengät kuin minulla. Tuossa hetkessä en tarvitse
enempää, pidän hänestä ihmisenä jo nyt. En kuitenkaan sano mitään, mutta yritän ilmaista kehonkielellä
sen, että minua ei häiritse hänen seuransa. 
Istumme hiljaa muutaman minuutin. Toinen kuuloke on tippunut korvastani, mutta en kiinnitä siihen
huomiota. Kuulen kun mies vieressäni hengittää syvään. Katson häntä silmäkulmastani, ja huomaan
tatuoinnin hänen vasemmassa kädessään. Se on latinankielistä tekstiä, josta en tunnista yhtäkään sanaa. 
Aivoni eivät ymmärrä rauhallisuuttani, sillä olen introvertti, jota hermostuttaa vieraiden ihmisten
läheisyys varsinkin ollessani yksin. Tässä hetkessä minun hermostoni ei reagoi. Sykkeeni ei ole
koholla enkä tunne oloani lainkaan epämukavaksi. Itse asiassa nautin siitä.
Minuutit kuluvat nopeammin kuin ehdin ymmärtää, ja yhtäkkiä näenkin minun bussini saapuvan
asemalle. Koska kyseessä on vain välipysäkki ja kyseessä on päivä, jolloin bussit ovat usein hyvin
tyhjiä, se ei tule odottamaan siinä pitkään. Otan kuulokkeet pois korvista, ja tungen puhelimeni taskuun.
Mies huomaa, että olen lähdössä. Hän nousee ylös ja puhuu minulle ensimmäistä kertaa: “Kiitti. Mä
en vaan halunnu istua yksin.”
Katson häntä silmiin ensimmäistä kertaa ja hymyilen hänelle. “Eipä mitään. Olit kivaa seuraa”, vastaan.
Hän naurahtaa ja ottaa muutaman askeleen taaksepäin ja vilkuttaa minulle vielä nopeasti, ennen kuin
suuntaa toiseen saapuneeseen bussiin, jota en ollut edes huomannut. 
Istuessani omassa bussissani tunnen omituista haikeutta. Bussissa on minun ja kuljettajan lisäksi vain
kaksi muuta ihmistä. Nyt istun yksin. Silmästäni karkaa kyynel, kun ymmärrän vieressäni istuneen
miehen ajatusmaailmaa. Seitsemän sanaa ja kaksikymmentä minuuttia. 

Kirjoittaja on Vammalan lukion opiskelija. Proosateksti on syntynyt luovan kirjoittamisen kurssilla.