Ontuvassa autuudessaan rouva Brunz kyyhötteli kohti kirjakauppaa. Kauppa oli vanha ja kaupan myyjä herra Turtiainen oli viime aikoina ollut tavallista sulkeutuneempi. “Johtuu vaimosta, joka läks”, niin kehuskeli Maarit tietävänsä. Kirjakaupan ovi on jäykkä, kuin kammottava hartiakipu. Ei kai kauppa ole sulkenut? Satunnaiset roskat vaelsivat tuulen kuljettaessa niitä pitkin kävelykatua. Rouva Brunz oli valvonut jälleen yli yön, kuunnellen Shoenbergin atonaalisia mestariteoksia. Da da daa li kli da kli diid din gii diif. Ah miten silmäpussit jomottavat kuin purkautumisvalmiit tulivuoret. Aamupalan yhteydessä kaksi lasia viiniä. Mikäköhän olisi ollut vuosikerta? Ennen minun syntymääni!
Kirjakaupan pimeyteen tihrustaessaan huomasi Brunz vaivaisesti liikkuvan Turtiaisen. Hän oli vanhempi kuin koskaan. Brunz koputti kolmesti oveen, pitäen jokaisen koputuksen jälkeen kahden sekunnin tauon. Nihkeä iho kiristi kaulaa. Kras karas krus kras, raaputti ja asensi huivin uudelleen. Kuluu aikaa. Tässä toteutetaan ihmisenä olemisen perustehtävää: odottamista. Krapulan värittämä Turtiainen avaa oven, vilkaisee rouvaa kuin uutista ja käskee hänet sisälle.
- Onko ollut kiirettä näin messujen alla? kysyi rouva Brunz tietäen, mitä paikalliset kirjamessut merkitsevät Turtiaisen liiketoiminnalle.
- Enemmän kuin tässä iässä jaksaisi. Voi s--a minä häpeän tätä kauppaa! Kaiken se vie ja kaiken se alleen peittää. Ei ole ihme että vaimokin lähti ja tiedätkö kenen kanssa? Sellaisen tietokonehepun kanssa, jolla on kaikki kirjat jossain palvelussa aakkosittain, täydellisessä järjestyksessä!
Rouva Brunz katseli vaikuttuneena Turtiaisen kiivasta monologia, joka levitti hänen eteensä sanomisen avaruuden. Brunz vilkuili hetken ympärilleen ja päätyi kiiltäväkantisen Baruch Spinozan Etiikan uuteen painokseen.
- Ottaisin tämän, kiitos.
- Mainio valinta. Spinozaa ei ymmärretty elinaikanaan, kun kirkko oli niin jääräytynyt ja sen mukana ihmiset. Silti Spinoza on lohduttava esimerkki siitä, että ihminen pystyy jos tahtoo. Kenties minäkin pystyn, vaikka en juuri nyt tahdokaan.
Kirjakaupan pimeyteen tihrustaessaan huomasi Brunz vaivaisesti liikkuvan Turtiaisen. Hän oli vanhempi kuin koskaan. Brunz koputti kolmesti oveen, pitäen jokaisen koputuksen jälkeen kahden sekunnin tauon. Nihkeä iho kiristi kaulaa. Kras karas krus kras, raaputti ja asensi huivin uudelleen. Kuluu aikaa. Tässä toteutetaan ihmisenä olemisen perustehtävää: odottamista. Krapulan värittämä Turtiainen avaa oven, vilkaisee rouvaa kuin uutista ja käskee hänet sisälle.
- Onko ollut kiirettä näin messujen alla? kysyi rouva Brunz tietäen, mitä paikalliset kirjamessut merkitsevät Turtiaisen liiketoiminnalle.
- Enemmän kuin tässä iässä jaksaisi. Voi s--a minä häpeän tätä kauppaa! Kaiken se vie ja kaiken se alleen peittää. Ei ole ihme että vaimokin lähti ja tiedätkö kenen kanssa? Sellaisen tietokonehepun kanssa, jolla on kaikki kirjat jossain palvelussa aakkosittain, täydellisessä järjestyksessä!
Rouva Brunz katseli vaikuttuneena Turtiaisen kiivasta monologia, joka levitti hänen eteensä sanomisen avaruuden. Brunz vilkuili hetken ympärilleen ja päätyi kiiltäväkantisen Baruch Spinozan Etiikan uuteen painokseen.
- Ottaisin tämän, kiitos.
- Mainio valinta. Spinozaa ei ymmärretty elinaikanaan, kun kirkko oli niin jääräytynyt ja sen mukana ihmiset. Silti Spinoza on lohduttava esimerkki siitä, että ihminen pystyy jos tahtoo. Kenties minäkin pystyn, vaikka en juuri nyt tahdokaan.
Kirjoittaja Vammalan lukion opiskelija. Teksti on syntynyt luovan kirjoittamisen kurssilla.
