 |
| blue apples by jspad |
Selia syö omenansa ja heittää siemenkodan roskakoriin. Hän nyökkää, nousee ja heittää laukkunsa olalleen, ja lähdemme ruokalasta.
Kävelemme pihan poikki. Annan katseeni viistää pihan kiveystä. Kuinka täsmällisesti kuusikulmion muotoiset kivet onkaan aseteltu kattamaan koko pihan. Muutama pikkulapsi leikkii viereisellä nurmikentällä. Heillä kaikilla on keltaiset paidat ja he nauravat. Selia oikoo myrkynvihreän olkalaukkunsa hihnaa, joka ilmeisen epämukavasti kalvaa hänen olkapäätään. Itse suosin reppua. Siinä on kirkkaanpunaista keinonahkaa ja kullan väriset metallikiinnikkeet.
Nimeni on muuten Brent, vaikkei sillä mitään merkitystä kai olekaan. Tapaan vaihtaa nimeäni säännöllisesti, vähintään kuukauden välein. Selian mielestä se on vallan raivostuttava käytäntö. Hän on itse käyttänyt samaa nimeä koko ikänsä. Mutta ei kyse ole vain nimestä; sehän olisi perin juurin turhaa. Minä haluan samalla vaihtaa pukeutumis- ja hiustyyliäni sekä keksiä itselleni uuden persoonallisuuden ja uudet maneerit, uudet kiinnostuksen kohteet ja harrastukset.
Selia ei voi käsittää tapaani toimia. Minä taas en voi käsittää Seliaa, enkä hänen mieltymystään muuttumattomuuteen. Samanlaiset olkapäille ulottuvat viljapellon väriset hiukset vuodesta toiseen. Samat suosikkibändit ja -elokuvat siitäkin huolimatta, että hittibiisit olisivat unohtuneet ja alkaneet kuulostaa lähinnä koomiselta jumputukselta, tai vaikka erikoistehosteet olisivat vanhentuneet kankean ja keinotekoisen näköisiksi ajat sitten.
Haluatko tulla kanssani kirjastoon?
Haluan.
En oikeastaan edes tiedä, haluanko todella. Kirjastossa on vanhoja homehtuneita kirjoja sekä levykkeitä, joista suurin osa on naarmutettu käyttökelvottomiksi.
Kirjasto ei ole kaukana koulusta. Se on suuri ja hieno rakennus. Kokeilevaa tyyliä. Ulkoseinät ovat sateenkaaren kirjavat ja suuret ikkunat pyöreitä. Ikkunasyvennyksiin on asetettu neonvärisiä säkkituoleja, ja niihin voi käpertyä lukemaan tai mitä nyt ikinä milloinkin.
Kirjaston ovet ovat suuret ja puiset, kuin jossain menneen maailman linnassa tai kirkossa. Arkkitehti on pyrkinyt kai epätoivoisesti olemaan taiteellinen luodessaan kontrastia sekoittamalla vanhaa uuteen. Aika säälittävään, jos minulta kysytään.
Ovet kuitenkin avautuvat automaattisesti liiketunnistimen ansiosta, mikä lienee osa tätä tekotaiteellisuutta, tai sitten vain hygienian takaamiseksi tehty järjestely.
Seuraan Seliaa hyllyjen läpi, sillä en edes tiedä, mitä haluaisin lainata. Selia ei kuitenkaan mene lainaamaan kirjoja, vaan istuu yhdelle neonpinkeistä nojatuoleista, joita on lifestyle-osaston vieressä. Hän kaivaa olkalaukustaan erinäisten vaatemerkkien mainostarroilla vuoraamansa läppärin ja käynnistää sen.
Pitää saada bilsan esitelmä valmiiksi viikonloppuun mennessä.
Vain niin. Olisi hän voinut kertoa, että tulossa vain tekemään typerää esitelmäänsä, joka taitaakin olla jo viimeistelyä vaille valmis.
Vai niin. Mä menen katselemaan selfhelp-oppaita.
Minua eivät oikeasti kiinnosta pätkääkään selfhelp-oppaat, jotka tosiassa ovat vain elämän turruttavaan yksitoikkoisuuten kyllästyneiden bodarien ja bisnesihmisten tilapäisissä mielenhäiriöissä syntyneitä kyhäelmiä, eikä niillä ole juuri tekemistä todellisuuden kanssa. Niissä höpistään jotain ympäripyöreää ja mitäänsanomatonta hetkessä elämisestä ja itsensä löytämisestä
Mutta eihän Brentin pitäisi ajatella sellaista. Brent on kiltti ja kuuliainen koulutyttö, joka harrastaa liikuntaa säännöllisesti ja menee viimeistään yhdeksän jälkeen nukkumaan. Ei dekkarimaratoneja tai epäterveellisiä välipaloja keskellä viikkoa.
Susa oli erilainen. Hän kuunteli melankolista musiikkia ja valvoi kaiket yöt lukien japanilaista fantasiaa, mutta sitten oli Susa aika häipyä ja Brentin siirtyä tilalle.
Hyllyä vasten nojaa joku poika. Hän pyörittelee rennosti kädessään sinistä omenaa ja haukkailee siitä paloja silloin tällöin. Minun tekisi mieli sanoa, ettei kirjaston tiloissa ole lupa syödä, mutta ei olisi Brentin tapaista lähteä tuolla lailla haastamaan riitaa tuntemattomien kanssa. Pojalla on ruskea, aavistuksen kihartava tukka. Sellainen, jota ei ole värjätty kertaakaan. Omituista.
Omituista, että geenimanipulaatioon suhtaudutaan varsin kepeästi välinpitämättömällä olankohautuksella, mutta johonkin ihme hölynpölyyn äänihuulten kulumisesta puhki uskotaan kuin mihinkäkin maailman syvimpään totuuteen. Ei tietenkään sillä, että minulla olisi jotain geenimanipulaatiota vastaan. Päinvastoin. Minusta on hauskaa, miten kasvien geeniperimällä on alettu leikitellä mitä luovimmilla ja typerimmillä tavoilla. Syönhän minä juuri sinistä omenaakin.
Räpäytän silmiäni kolme kertaa. Muista. Sinä olet Brent. Brent on kiltti ja huomaamaton.
Niinpä. Ihmiset ovat nykyään täysiä idiootteja. Uskovat kaiken maailman vaihtoehtotieteisiin ja Amerikan hallituksen propagandaan.
Poika kohottaa kulmakarvojaan.
Sinä et taida olla täältä. Jo pelkästään siksi, että uskallat sanoa kerralla yli kolme sanaa pitkiä lauseita.
Ei, olen minä täältä, en vai ole oikein… Ehkä se onkin niin, että minä olen ainoa, jolla viiraa päässä.
No, jos niin on, et ole ainoa.
Oletko sinä itse sitten muualta?
Tulin tänne vaihto-oppilaaksi vuosi sitten. Palaan huomenna takaisin kotiini. Hah. Kaikki kaverini olivat niin innoissaan, innoissaan ja kateellisia, kun saivat tietää, että lähdin tänne. Ja olinhan minäkin… ainakin aluksi.
Hah! Odotit kai, että kansalla, jolla on hallussaan huipputeknologiaa: pääsy virtuaalitodellisuusmaailmaan, jossa edes taivas ei ole rajana ja kyky valmistaa ilmasta sateenkaarenväristä fantasiaruokaa, olisi edes aavistuksen verran viisaampaa, tai edes ajoittain kykeneväistä rationaaliseen ajatteluun, mutta ei. Täällä on vain hysteerisiä ja tyhjäpäisiä idiootteja, jotka mädättävät aivonsa käyttäessään kaiken aikansa virtuaalitodellisuuden leikkiydinsotiin ja seksisuhteisiin keinoälyolentojen kanssa. Tai siis tarkoitin että…
Kaikella on kai kääntöpuolensa.
Niin.
Minun nimeni on muuten Sam, entä sinun?
Tuota, öm… Tähän asti olen ollut Brent.
Krhm! Tämä on kirjasto. Olkaa hiljaa.
Tuotaa.. Minun pitäisi mennä, ystäväni odottaa.
Etkö aio lainata mitään?
Selfhelp-oppaitoko? Oletko tosissasi?
Noo, saattaa sinne joukkoon olla eksynyt pari hyvääkin.
Joopa, joo. Minun on nyt mentävä.
Nähdään joskus Brent.
Värit saavat vääristyneen olomuodon loisteputkivalossa. Äänet kaikuvat kiertäen loputonta kehää, kumisevat ja muuttuvat rakeiseksi huminaksi. Kaikki liikkuu. Ihmiset, tavarat, sinne ja takaisin. Aika on liikettä ja liike ajan muutosta. Jos aika pysähtyisi, tarkoittaisiko se, että kaikki alkaisi kulkea järjettömän nopeasti, vain pysähtyisikö kaikki, jolloin aika kulkisi niin nopeasti, ettei sillä olisi enää mitään merkitystä. Olen terminaalissa. Penkki on limetinvihreä, mutta kankaalla verhoiltu, eikä muovinen. Syön sinistä omenaa. Puolisoni pakkasi sen minulle matkaevääksi. Ojensi paperisen eväspussin ulko-ovella. Huoli taivutti hänen otsansa ihon poimuille ja silmät punersivat yöllä vuodatetuista, äänettömistä kyynelistä.
Älä sinä minusta ole huolissasi. Enhän minä ole menossa kuin…
Jupiterille.
Niin Jupiterille, mutta en minä matkusta sinne todella. Käytän materiansiirtoa, niin kuin hyvin tiedät.
Tiedän ja tiedän myös, että voit hajota atomeiksi.
Äiti? Mikä on atomeiksi?
Käännymme katsomaan pikkuistamme, joka taapertaa pehmoisilla, asfaltin turvottamattomilla, pikkuruisilla jaloillaan eteiseen.
Voi Pikkuinen. Ne on semmoisia pikkiriikkisen pieniä palloja. Vielä paljon pienempiä kuin sinä. Niin pieniä, ettei niitä voi edes nähdä.
Mistä äiti sitten voi tietää, että ne on oikeesti olemassa? Ja missä ne edes on?
Voi kulta, ne on Kaikkialla.
Kaikkialla. Kaikkialla. Kehoni, mieleni, sieluni. Kaikki. Alla. Tuhahdan typerille vainoharhoilleni. Materiansiirtoja on tehty 2050-luvulta lähtien, ja vain toistakymmentä loukkaantumista. Vain harvat peruuttamattomia. Aivan niin kuin geenimanipulaatio, virtuaalitodellisuus, internet… Ihmiset unohtavat kaiken, mistä josku olivat huolissaan, kun juopuvat uusien keksintöjen ihmeellisyydestä.
Matkalle maailman ympäri? Näe kaikki maailman mantereet kolmessa viikossa viidelläkymmenellä dollarilla!
Elämää Marsissa? Mene ja ota selvää!
Lomalle Jupiterin huurteiseen ihmemaahan? Joulun pakettimatkat myydään nyt!
Kokoushuoneen musta pöytäpinta kiilsi kuin enteillen ihmeitä tapahtuviksi.
Seminaari Jupiterilla. Kaikki alan huipun paikalla. Itse Virgins tulee pitämään luennon. Ketä kiinnostaisi?
Huomasin nostavani käteni.
Nyt pinkin keinonahkatakkini taskussa lepäävät menopaluulippu, sekä seminaarin kutsukortti. Aitoa paperia. Voi kuinka vanhanaikaista.
Vilkaisen kelloani. Puolitoista tuntia lähtöön. Nielen pillerit. Sininen, pinkki, limetinvihreä. Kaikki soikion muotoisia ja mauttomia. Huomaan silmäkulmastani tutun hahmon. Hänet, joka kerran sai minut kerran uskomaan ihmeisiin. Sam.
Koska kohtalon tiet ovat tutkimattomia, ei niiden suuntia pidä pyrkiä muuttamaan typerillä mielihaluillaan, jotka menevät ohi sekunneissa.
Oikealla puolen käytävää on matkamusitopuotien rivi. Rasioittan Maa-suklaata, Maa-postikortteja ja Maa-krääsää. Löytyisiköhän sieltä jotakin mielenkiintoista? Kun nyt tässä tätä aikaakin olisi. Mutta ei, en ole menossa siksi, että välttelisin Samia. Hah. Eihän hän enää edes tunne minua. Toden totta, hyvä hoitaa matkamuisto-ostokset nyt pois alta, niin ei lähtiessä tarvitse enää murehtia. Kävelen puotiin. Askeleeni ovat rentoja, keinuvia. Maailma on avoin. Avoin, eikä siihen toden totta kuulu yhtään Sam-nimistä. Tuijotan mainoskylttiä ja kurtistan kulmakarvojani hienostuneen kiinnostuneesti.
Pikku-alienrobotit puoleen hintaan! Viisi eri väriä! Hohtavat pimeässä!
Kierrän pienen puodin viidesti läpi. Maa-krääsää, Maa-krääsää, lisää Maa-krääsää. Olisiko jotakin Jupiter-krääsän tapaista? Ei, eipä taida olla. No mutta kappas! Planeettojen muotoisia vitamiinikarkkeja. Voi kuinka söpö purkki. Hän on varmaan jo menn.. Ei sillä ole väliä, sillä en välttele häntä. Hän ei tunnista minua. Hän ei tunnistaa… No mutta kappas! Hologrammikuvioituja pillerirasioita. Gigi (puolisoni) todella tarvitsisi uuden. Hänen onnellisuuslääkkeensä menevät aivan sikin sokin siinä nykyisessä. Mutta mikä väri? Pinkki? Sininen? Ehdottomasti pinkki. Vaiko sininen? Sininen niin kuin… Unohda! Unohda ja anna jo olla!
Siirryn katselemaan aurinkolaseja.
Kolmannentoista tason UV-suoja! Pitkäaikainen käyttö ylläpitää tarkennusnopeutta ja värinäköä! Ethän vain halua, että maailmasi muuttuu utuiseksi tai mustavalkoiseksi?
Aurinkolaseja! Nehän ovat muotia. Vai ovatko? Taisinkin kadottaa ne mustat viime kesänä. Vaiko talvena?
Laseja on koko liuta erilaisia. Suurin osa naurettavia, kuten vesimeloni- tai halloweenkurpitsasankaisia. Nuo mustat pyöreät ovat varma valinta, mutta entäpä nuo neliskanttiset?
Käteni kurottautuu ottamaan hyllyltä peilipintaiset lasit. Ne ovat soikeat, sangat ohuet ja kuparin väriset. Linssit ovat sateenkaaren kimaltavat, kuin öljy vesilätäkössä. Asetan lasit nenälleni ja vilkaisen peilistä.
Kaksikymmentä minuuttia lähtöön. Jupiter32-kammion edustalla olevat penkit on pehmustettu taivaansinisellä vaahtomuovilla. Hypistelen aurinkolaseja käsissäsi ja oion laukkuni hihnaa.
Luuletko todella tarvitsevasi aurinkolaseja Jupiterilla?
Hätkähdä ja hätkähdän uudestaan. Sam.
Brent?
Vivian. Ja en tiedä saati usko. Kadotin vanhat. Oletko sinäkin matkalla Jupiterille?
Minäkö? Voi en. Tulin sisartani vastaan.
Niin niin. Aivan.
Aivan aivan. Maailma sekosi ja ihmiset tulivat hulluiksi. Mutta toisaalta odotimmeko jotain muuta?
Emmehän me Sam. Emme odottaneet mitään. Maailma oli avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Sen äärettömän pienen hetken.
Mutta sinä olet muistanut.
Niin sinäkin.
Kuinka voisin unohtaa? Kuinka osaisin? En osaa, vaikka haluaisin.
Hyvät matkustajat Jupiter32-materiansiirtokammio avautuu viiden minuutin kuluttua. Olkaa hyvät ja toimittakaa matkatavaranne viipymättä vastaanottopisteelle 5A66.
Täytynee kai mennä. Jos hajoan atomeiksi niin rakastan sinua.
Entä jos et?
Sitten rakastan maailmankaikkeuden energiavirtauksia. Ja tietysti perhettäni. Mutta hei, hei nyt ihan todella Sam.
Hei, hei. Brent.
Kyllä rouva, tämä sattuu pajon enemmän, kuin voitte käsittää, mutta hyvä puoli on, ettei se kestä, kuin sekunnin murto-osan. Älä siis ole huolissasi.
Materiansiirtoemäntä läimäyttää kapselini luukun kiinni ja hukun äärettömään pimeyteen.
- Aada Kouvo