Sinä päivänä oli kahvila täynnä ääntä ja muotoa. Ihmiset, kuin maisemat, istuivat sopuisasti siellä täällä hengitellen ja puhe piti järjestystä yllä. Kieli! Meidän todellinen hallitsijamme, jota totellaan lippujen väristä huolimatta. Artemi oli ottanut päällystakkinsa pois eteisessä ja lasketellut siitä lumet matolle. Maton kuviosta ei enää ottanut selvää, että kukkia vaiko veitsiä.
- Mitä saisi olla?
- Ottaisin pienen kahvin.
- Ja miksi niin?
- Anteeksi mitä?
- Niin että miksi pienen kahvin?
- Täytyykö siihen olla jokin syy?
- Nykyisten säädösten mukaan täytyy.
- Vai niin, no otan pienen kahvin, sillä taloni paloi eilen tuhkaksi. Aivan niin! Yövuoroon lähdettyäni olin jättänyt koko Juhani Ahon tuotannon hellalle. Palomestari soitti ja kertoi uutiset vakavalla äänenpainolla.
- 2 euroa kiitos, tarvitseko kuittia?
- Kiitos ei, tämä riittää varsin hyvin.
Ulkona voimistuva tuuli ujelsi utulinnan säveliä. Pakkaspäivät olivat taas tulleet myöhässä ja Artemin naapuri Markkula oli koko menneen viikon, yötä päivää vaihtanut talvirenkaita autoonsa. Se oli häirinnyt Artemin unilääkkeen vaikutusta niin paljon, että hän oli eräänä iltana mennyt Markkulan pihaan katsomaan mistä on kyse.
- Iltaa!
- No ehtoota Markkula, mitäs sinä?
- No on pidellyt vähän työkiireitä tässä.
- Tosiaan! Sulla näkyy olevan renkaanvaihto menossa. Ollut jo pari päivää vai kuinka?
- No helvetti kun on ihme hommaa tämä renkaiden vaihtaminen! Ainakin kymmenen kertaa olen nämä renkaat vaihtanut ja aina vaan eksyy yksi kesärangas näiden talvirenkaiden joukkoon. Eikä tässä pimeydessä mitään edes näe, kun sähköt katkaistiin viikko sitten yhtiön toimesta.
Markkula oli jälleen saanut neljännen renkaan kiinnitettyä autoonsa, kunnes huomasi taas yhden niistä olevan suvikumi.
- Katso nyt itse! Mitäköhän rituaalimagiaa meikäläisen tiluksilla oikein suoritetaan? Kuka raakalainen minut näin on kironnut? Sillä pahaa sanaa en ole kenestäkään puhunut enkä hautoja yöllä kaivellut. Luultavasti valtion salaliittoja. Myrkkyä juomavedessä ja kameroita ympäri kämppää. Vielä minä ne etsin, kun tältä renkaidenvaihdolta joudan. Irti nämä on kaikki otettava. Muuten tässä menee ihan sekaisin.
Sitten Markkula irroitti renkaat varsin nopealla tahdilla. Näytti siltä, että ne olisi vain työnnetty paikalleen, ilman kiinnittämistä.
- Nyt minulle riittti jumalauta! Minä lähden kapakkaan katsomaan josko vielä ihmisillä olisi sydäntä vanhalle viinaanmenevälle.
Markkulan saatua sukset jalkaan ja häivyttyä pihasta, huomasi Artemi Markkulan rengaspinoissa olevan vain kolme talvirengasta. Kolme, eikä yhtään enempää.
Vähän väliä aukesi kahvilan ulko-ovi tuulen voimasta, viskoen vasta satanutta lunta kahvilassa istuvien niskaan. Hitaasti joi nurkkapöydässä Artemi kahviaan, jonka pisteliään lämmön hän tunsi täyttävän mielen ja ruumiin. Artemi odotti jotain. Merkkiä tai merkitsijää. Koko elämänsä oli hän elänyt tässä odotuksen tilassa, kuin näyttelijä verhojen sisällä. Kuin ihminen kielimuurilla tasapainottelemassa kahden kielen välillä, kumpaakaan osaamatta. Mutta silti valmiina kaikkeen, valmiina tulemaan voitetuksi. Valmiina tuntemaan tuhansien sielujen tuskat ja häpeän höngät. Valmiina tulemaan paljastetuksi. Tulemaan pieneksi. Peilikuvasta tai lammen kuvastimesta oli hän opetellut itsensä ja sanonut hyvä on, mutta totta sinä et ole! Totuus on toisaalla. Toruttuna tyrmässä ja vankina valheissa. Jos tämä odotus todella on kohtaloni ja ikuinen mitättömyys totuuteni, en voi muuta kuin nauraa. Nauru siis suurelle typeryydelle. Kaikille ponnisteluille tasainen aseistariisunta ja arvon anastus! Nauru teoille, järjen varkaille! Vereen menevä hilpeys korjatkoon kaiken, mitä korjattavissa vielä on. Mielen kuvissa tyhjät sanat, kuin viimeiseksi kilpailussa jääneen silmät. Tähdettömät taivaat ja kuolleet kielet!
Ja Artemi nauroi. Samalla oli kahvilaan astunut nuori nainen, joka tunnistettuaan Artemin naurun, käveli hänen pöytänsä luo.
- Terve Artemi, mille oikein naurat?
- Terve vaan Siri, en oikein millekkään.
- Kyllä sinä minulle voit kertoa.
- En taida.
- Onko se jotain salaista?
- Ei ollenkaan, mutta sinä tiedät tämän vitsin jo.
Artemi ei kyennyt sammuttamaan sisäistä nauruaan, niin järjettömältä hänen elämänsä näytti. Eikä se ollut valhetta! Ei valheilla voi olla näin pitkiä ja syviä jälkiä. Maailman luonteeseen kuuluu, että valheet ja pahat aikanaan unohdetaan ja sitten niistä tehdään elokuvia. Pahantekijät ovat siten lopulta kansakunnan sankareita, sillä vain he ovat tehneet jotain miltä ei voida riisua merkitystä. Murhaa ei voida katsoa irralaan ajasta, koska se on siihen ikuisesti kiinnittynyt. Suurimmat valheet ja salaisuudet ovat aina julkisia ja yleisesti hyväksyttyjä, käytännöllisen elämän edellyttäjiä. Raottaessaan itsetuntoaan, näki Artemi vain kasan tyhjiin lauenneita suunnitelmia. Äänihuulet murskaavia huutoja metsään ilman kaikua, olemassaolon varmistusta.
Tuon kaiken ärjyessä mielessään, ajatteli Artemi kysyä itseltään: mitä sitten edes on todellinen elämä? Mikä odotttaa ihmistä, joka on jäämässä paitsioon oman elämänsä kentältä? Jokin sisäisten ja ulkoisten vastakohtien harmonia, sopu ja synteesi? Penrosen kolmio. Vastakohtien katoaminen on mahdottomuus. Eivät ne peity vaikka ottaisi kasvoilleen korviin kirivän hymyn ja kulkisi se päällään, kuin kaitselmus vastenmielisyyden tulviessa ihohuokosten lävitse. Eivät ne peity ja olkoon hyvä niin! Antakoon niiden nousta, kuin eläimet pedon hetkellä, yön kukittaessa kaupungit mustallaan.
Sitten Artemi lopetti naurunsa. Hänen vieressään istunut nainen oli poissa. Kahvilan eteismaton kuvio paljastui aurinkojen tanssiksi.
- Vieläkö jotain teille?
- Ei kiitos enää mitään.
- Ja miksi ei enää mitään?
- Miksikö? No minun täytyy ehtiä vielä käymään antikvariaatissa, josko sieltä löytäisin palossa tuhoutuneet Ahon teokset.
- Mukavaa päivänjatkoa teille!
- Kiitos samoin teille!
Ulkona alkoi satamaan lunta voimakkaasti. Kovin heikko näkyvyys. Jospa tänään tulisi uni ja jäätyisi järvet pohjiaan myöten, tuumaili Artemi. Lämmin tunne valtasi Artemin ja häntä huvitti taas olla olemassa. Ilta oli tullut salaa ja kahvilan täytti sopuisa hiljaisuus. Enää vain maailma nauroi omalla kieron kelmeällä tavallaan.
- Santeri Skofelt