Hänellä taisi olla… purukuminpinkki tukka.
Etkö tosiaankaan muista mitään muuta?
Tuijotan tennareideni oransseja nauhoja.
Tämä on vakava asia. Ymmärtän sinä sen?
Kohotan katseeni. Olo on unelias kuten aina.
Kyllä, tietysti.
Kenelläkö oli purukumin pinkki tukka? Hänen nimensä taisi olla Alina tai Alisa tai jotakin sinne päin. A-alkuinen ja pitkä nimi se oli joka tapauksessa.
Nimen olen ehtinyt unohtaa, mutta kaiken muun muistan, tai ainakin luulen muistavani. En koskaan pitänyt hänen nimestään. Se toi mieleeni tytön, joka asui naapurissamme, kun olimme lapsia. Tyttö oli ärsyttävä: suuttui kaikesta, tiedättehän, itki ja parkui ja sai niin kaiken tahtonsa läpi. No, yhtä kaikki, aloin kutsua häntä (purukumityttöä) ainoastaan A:ksi. Kai olin kuullut nimeä käytettävän jossakin amerikkalaisessa elokuvassa, mutta eihän sillä ole väliä. Hän oli A ja minä, no, minun nimelläni ei ole enää väliä.
Minulla oli valkoiset tennarit, joissa oli oranssit nauhat. Omistan ne toki edelleen, mutta omistin jo silloin. Ne tennarit jalassa tapasin Purukumitytön. Olin puistossa valokuvaamassa, kun hän käveli luokseni. Käveli tuosta noin vain keskellä harmaantuvaa lauantai-iltaa. Oli elokuu ja olin aloittanut masennuslääkityksen. Valokuvasin puhelimellani lakastuvia kukkasia kukkapenkissä.
Mitä sinä noissa näet?
Häh. Kukissako? En minä tiedä. Ne ovat tavallaan kauniita.
Mummini ei kestäisi katsella noita. Hän nyppisi kuihtuneet pois. Siis tässä tapauksessa heittäisi suosiolla koko helahoidon parvekkeeltaan alas.
Elääkö mummisi yhä?
Ei, mutta välillä leikin ajatuksella. Ei hän oikeasti edes pitänyt kukista. Hän oli allerginen kaikelle, mikä tuoksui vehnäjauhoja voimakkaammalle.
Niinkö. Ikävää. Jäi paljosta paitsi.
Niin kai. Mutta eipähän tiennyt mitä menetti.
Mainitsinko jo, että tytöllä oli purukumin pinkki tukka? No, mainitsenpa uudestaan. Sen lisäksi hän oli pukeutunut kokonaan sinisiin vaatteisiin, suklaavanukaspurkin sinisiin, jos sallitte tarkennuksen.
Siitä tarinamme alkoi eräänä lauantaina, niin kuin kaikki tarinat, jotka päättyvät surullisesti, kuten tiedätte. Koska luulimme, että meillä on koko maailma aikaa ennen kuolemaa, menimme hetken jalkoihin tuijottelun jälkeen penkille istumaan. Purukumityttö katseli taivaalle ja antoi jalkojensa heilua. Ne eivät yltäneet maahan.
Kerro itsestäsi.
Mitä haluat, että kerron?
Ihan mitä vain. Mitä sinulle kuuluu?
Ihan hyvää - luulisin. Aloitin eilen masennuslääkityksen.
Ai, auttoiko se?
Ei kai sitä vielä osaa sanoa... Kerro sinä vuorostasi jotakin. Kerta kun kysyit.
Voi…
Hänen katseensa muuttui usvaiseksi kuin oraakkelilla, joka näkee kaikki universumin salaisuudet yhdellä kertaa.
Mistä aloittaisin?
Aloita noista hiuksista. Miksi ne ovat pinkit? Kuin sokeripurkka?
Hän naurahti kepeästi.
Se on aika… jännä juttu. Mutta kuules, tänään sattuu olemaan jo lauantai. Pitää pitää kiirettä, sillä pian on sunnuntai.
Miksi? Mihin sinulla on kiire?
Hhhh.. olla onnellinen.
Kiire olla onnellinen?
Niin, onnellinen. Tänään kaikki on mahdollista: maailma avoinna. Osaisin vaikka lentää ja pelata jalkapalloa, kuin Diego Maradona. Huomenna on kuitenkin sunnuntai, ja silloin tulen surulliseksi.
Minäkin olen surullinen sunnuntaisin.
Tyttö hymyili hieman.
Jos sinä tulet tänne huomennakin, niin tulen minäkin. Ollaan sitten yhdessä surullisia.
Ja niin meidän... suhteemme kaiketi alkoi. Tapasimme puistossa sunnuntaina. Hän kertoi nimensä ja minä omani. Nauroimme. Tapasimme kolmannen kerran parin viikon päästä, ja myöhemmin neljännen. Viidennellä kerralla hän kysyi..
Haluaisitko tulla kylään.
Kylään?
Niin. Minun luokseni. Voidaan paistaa lettuja jos haluat.
Niin me menimme. Hän asui kaksiossa kaupungin laidalla. Hänen kotinsa oli kummallinen. Kaikki oli pastellista tai sateenkaaren kirjavaa. Hänen sänkynsä päällä oli kunnioitettava kokoelma erilaisia fantasiapehmoleluja.
Annan minun paistaa letut. Sinä voit sillä aikaa valita tuolta hyllystä jonkun elokuvan ja laittaa pyörimään.
Hylly oli mintunvihreä ja siihen oli maalattu vaaleanpunaisia ruusuja. Minä tein niin kuin hän oli käskenyt. Annoin sormieni viistää DVD-koteloiden muovisia selkämyksiä ylös ja alas, kunnes pysähdyin jotenkuten keskelle ja valitsin jonkun amerikkalaisen saippuaoopperan.
A paistoi lettuja, sellaisia fantasialettuja, tiedättekös. Värjäsi taikinan karamelliväreillä vihreäksi, turkoosiksi ja pinkiksi. Hän vatkasi myös vaaleanpunaista kermavaahtoa ja otti kaapistaan maapähkinävoita. Sitten me söimme ja katsoimme elokuvan loppuun. Katsoimme myös toisen elokuvan ja kolmannen, kunnes tuli pimeää, vaikka oli vasta elokuu. Silloin päätin lähteä.
Etkö ihan tosissaan halua jäädä yöksi?
En.
Ei sitten. Me näemme taas puistossa.
Niin.
Sitten painoin oven kiinni ja mietin, että missä seurassa minäkin aikaani kulutin.
Ei matka tapa vaan seura.
Isäni sanoi niin kerran, kun joutui tapaamaan appivanhempiaan.
Mietin kuitenkin asiaa uudestaan. Käänsin sen ympäri, ja sitten sivulle, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että oikeastaan pidin A:sta. Koska hän oli outo, outo ja erilainen ja hymyili aina. Eli omissa maailmoissaan, purukumin pinkit aurinkolasit silmillä.
Ehkä minäkin voisin?
Väänsin avainta lukossa niin äänettömästi kuin osasin. Olisipa äiti jo nukkumassa. Moikka! Joo, joo!
Kuules...
Niin, niin tietysti, tottahan toki... heti kun vain ehdin...
Paiskasin huoneeni oven kiinni. Äiti oli kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että hänen täytyi sanoa sanottavansa, ja vetäisi oven auki.
Kyllä minä muutan pois heti kun saan töitä!
Ei, kun minä vain halusin sanoa, että jos todella olet löytänyt jonkun, niin ota asia tällä kertaa vakavasti, äläkä särje hänen sydäntään vain olemalla hölmö.
Alkusyksy vaihtuu loppusyksyyn, ja öisin alkoi pakastaa. Myös päivisin alkoi olla kylmä, ja puistossa ikävää seisoskella hieroen jääksi muuttuneita sormenpäitään odottaen, että ne katkeavat ja putoavat maahan. Aloimme tapaamaan toisiamme A:n luona. Teimme kaikkea mukavaa. Puhalsimme vaaleanpunaisia saippuakuplia ja hyppäsimme itse niiden sisälle. Toisinaan kuplat puhkesivat painostamme, mutta silloin saatoimme vain laittaa vaaleanpunaiset aurinkolaisit silmillemme tai katsella saippuaoopperoita. Katselimme paljon muutakin; scifiklassikoita, ison budjetin supersankarielokuvia ja pidimme sitcom-sarjamaratoneja. Tietysti välillä kyllästyimme TV-ruudun tuijotteluun. Silmiä alkoi kirvellä ja niin edelleen. Silloin päädyimme tekemään muita asioita. Makoilimme A:n parvekkeella tuijotellen taivaalle ja puhuimme kaikesta. Emme koskaan mistään liian henkilökohtaisesta, vaan maailmasta, todellisuudesta, ja kaikesta siitä mitä se oli, ei ollut tai saattoi olla tulevaisuudessa tai jo nyt, mutta vain meidän tietämättämme. Jos aurinko sattui häikäisemään ikävästi silmiin siirryimme sängylle pehmolelujen kainaloon jatkamaan keskustelujamme. Ennen pitkää kävi kuitenkin niin, että jutun juuri päättyi tai olisi jatkunut tavalla, joka olisi edellyttänyt meitä paljastamaan salaisuuksia itsestämme. Silloin A kaivoi syntikkansa sängyn alta ja alkoi soittaa. Hän pyysi minua laulamaan mukana ja toisinaan lauloinkin.
Tapailumme jatkui tätä rataa. Tuli talvi ja oikeasti kylmä. Aloin itsekin uskoa, että ehkäpä tässä oli niin sanotusti rakkautta ilmassa - kemiaa välillämme - ajatus tai tunne, joka vie yöunet, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Niinpä eräänä maaliskuun iltana, kun A oli soittamassa syntykalla The Riddlen kertosäettä silmät suljettuina, kuin uppoutuneena toisiin maailmoihin, päätinkin ottaa ja suudella häntä. Sormet pysähtyivät koskettimistolla ja huulet vastasivat suudelmaani. Tunsin päässeni vaahtokarkkitaivaaseen tai johonkin sen tapaiseen. Olin saavuttanut kaiken. Seuraavaksi voisin kuolla. Hypätä sillalta alas kuohuvaan koskeen suu hymyssä tietäen, että sitä samaa suuta oli kerran kohdannut toinen suu.
Mutta pian havahduin fantasioistani, kun huomasin, että A oli vetäytynyt takaisin pianonsa ääreen.
Voi kuule, pikku Siili. Etkö sinä tiedä, ettei pitäisi kiirehtiä?
Kiirehtiä? Kuinka niin? Sinä itse sanoit, että onnellisuutta nimenomaan pitää kiirehtiä!
Sitten sinä ymmärsit minut aivan väärin. Kyllä, onneen pitää tarttua, jos sellaista löytää, eikä jäädä vatvomaan kahden vaiheille, kunnes onni lentää pois. Mutta rakkaus, rakkaus on paljon herkempi asia. Kuin vesi käsistä muodostetussa kupissa; jos kiiruhdat nostamaan sen huulillesi, se valuu maahan ennen perille pääsyä. Pitää olla kärsivällinen ja rauhallinen, tiedäthän: On edettävä hitaasti, mutta varmasti.
Anteeksi, A. Minä en oikein... Se vain tuntui niin...
Oikealta, ihanalta, voi, niin minustakin Siili-Piipertäjä, mutta tässä täytyy ajatella pidemälle. Nähtävä sinne minne ei voi nähdä.
Niinkö?
Niin.
Sitten hän jatkoi soittoa siitä mihin oli jäänyt. Myöhemmin hän kysyi..
Haluaisitko jäädä yöksi?
Haluaisin.
Heitimme enimmät pehmolelut lattialle, että mahduimme molemmat hänen sänkyynsä. Ikkunasta tulvi katuvalojen kylmää valoa, mutta minulla oli lämmin. Purukumitytön yöpaita oli tumman sininen.
Tiedätkö mitä, Siili-Piirertäjä?
No?
Olen aina kammonnut öitä. Kaikki on pimeää ja rikoksiakin helpompi tehdä. Villieläimet liikuvat kaduilla, eivätkä salametsästäjät ehdi ampua niitä myrkkynuolilla. Ne nukkuvat.
Hän känsi päätään, ja tunsin hänen hengityksensä kutittavan korvaani.
Naurahdin.
Jos joku uhkaa sinua, voit aina näytellä pehmolelua, onhan sinulla pinkki tukka, eivätkä villieläimet sinua syö, olet liian suloinen.
Suloinen?
Niin.
Suloinen.
Hän kääntyi selälleen, eikä sanonut enää sanakaa. Sydämeni hakkasi, hakkasi ja hakkasi, kun rauhoittui ja minäkin nukahdin.
Havahduin aamulla ikkunasta kajastavaan aamuaurinkoon. En hetkeen muistanut misä olin, kunnes kuulin hellän äänen.
Jää sinä vain nukkumaan. Ota jääkaapista jotakin syötävää, kun taas heräät.
Minne oikein menet?
Palaan myöhemmin takaisin.
En miettinyt asiaa enempää ja nukahdin uudelleen. Havahduin jossain kohtaa uudelleen hereille. Ehkä olin vain nukkunut liian pitkään, enkä enää pystynyt. Näin kauniita unia - niin kuin sanotaan. Maailma tuntui edelleen usvaiselta: kuin en olisi koskaan herännytkään. Se ei haitannut. Oli ihanaa leijua hattaraisessa maailmassa. Käännyin selälleni. Tuijotin kattoon ja hymyilin.
Rakkaus on kumma jumma juttu...
Makoilin pari tuntia - pari tai kolme. En tainnut muistaa mainita äidille sanakaan siitä, etten tulisi yöksi kotiin. Vai hetkinen...Ehkä olisi parasta laittaa edes viesti. Hapuilin puhelintani yöpöydältä, mutta käsiini tarppui vain pölyä. Antaa olla. Sitten kai nukahdin uudestaan.
Kuulen hänen huokaavan väsyneesti.
Eiköhän tämä ollut siinä tapauksessa pitkälti tässä. Ollaan kuitenkin vielä yhteyksissä jos jotain uutta ilmenee.
Saanko siis lähteä.
Hän viittaa kädelläään kohti ovea.
Siitä vaan.
No, hei sitten.
Hän on jo kääntänyt katseensa tapaisin papreihinsa ja murahtaa. Kävelen ulos. Päivä on aurinokoinen ja äiti on pihalla odottamassa minua. Tuuli pyyhkäisee ylitsemme ja mietin kuinka kauniisti se olisikaan saanut purukumitytön hiukset hulmuamaan.
Kuva: Pixabay. 13. 6. 2016. Pink Hair Hairstyle Woman. Saatavilla: https://pixabay.com/fi/photos/vaaleanpunainen-hiukset-hairstyle-1450045/ Kopioitu: 16. 4. 2021