Silitän hellästi Natalien kynittyä hiuspehkoa. Hymyilen, vaikka olenkin lähinnä surullinen. Muistan kuinka äiti… mutta ei, nyt ei pidä ajatella äitiä tai isää, ei vielä. Rob on kai edelleen parvekkeella. Pölypilvi on kohoamassa. Kuulen jo sireenien ujelluksen. Jos olinkin kuvitellut jotain tällaista tapahtuvan, kuvittelin kai sen olevan pelkkää kuvitelmaa. Enää se ei ole. Ääni voimistuu ja tulee lähemmäksi. Nostan Natalien syliini. Makaronikulho putoaa lattialle lusikan perässä.
Close your eyes, my darling. Sulje silmäsi ja purista tiukasti kiinni. Avaa ne vasta kun pöly on laskeutunut.
Natalie kohottaa suuret siniset silmänsä kohdatakseen niillä omani.
Why? Mitä sinä tarkotat?
Kuule, pikku Natalie. Me emme varmaankaan tapaa enää koskaan.
Kuin niin. Mitä sinä tarkotat?
Ikäviä asioita saattaa tapahtua pian.
Siireenien ujellus voimistuu edelleen. Puristan Natalieta tiukemmin rintaani vasten.
Mutta pöly laskeutuu kyllä. Pöly laskeutuu ja uusi aamu sarastaa.
Tunen, kuinka Natalie yrittää kohottaa taas leukaansa kysyäkseen jotain, mutta puristan tiukemmin. Pudistelen päätäni.
Sinä ymmärrät vielä. Ymmärrät kaiken, ja silloin sinua sattuu, mutta kipu lievenee ajan myötä. Niin se on.
Sireenien ääni taitaa kuulua jo ikkunan alapuolelta kadulta. Pian kuuluisi myös askelia portaista.
Mitä nyt tapahtuu, Nelly?
Ei hätää, kaikki on hyvin… Rob!
En kuule vastausta. En kuule edes ovikellon soittoa saati sitä, kun lukko murretaan. Puristan vain Natalieta sylissäni ja kuvittelen pölyn kohoavan sakeana ilmaan. Yritän olla miettimättä äitiä ja isää. Missä he olat? Saavatko he tietää?
Vielä kaiken pölyn läpikin pystyn näkemään, että tämä kaikki on jonain päivänä ohi. Kirjoitettaisiinko tästä sanomalehdissä? Laittaisivatko he etusivulle suuren kuvan Natalien itkuisista kasvoista ja kyynelten turvottamista suurista silmistä? Mikä olisi minun roolini tarinassa? Tuskin sankaritar, mutta en kai minä koskaan sellaista odottanutkaan.
Puhelin pirisee. Nelli vetää sen housujensa taskusta ja istuutuu sängylle. Ikkuna on auki ja huoneeseen tulvii valjua luonnonvaloa. Lakanat ovat kylmänkosteat, sillä ulkona sataa. Numero on tuntematon, mutta Nelli painaa vihreää luuria.
“Hey?”
“...”
“Kyllä olen.”
“...”
“Ai, mistä sait numeroni?”
“...”
“No, niinpä tietenkin. Eikö tällainen toiselle puolen maailmaa soittaminen ole kamalan kallista?”
“...”
“Mitäpä muuta minulla olisi kuin ajantuhlausta? Sanoisitko nimesi vielä kerran.”
Nelli liuttaa sormeaan farkun lahjetta pitkin kuin yrittäen silotella kankaan poimuja.
“...”
“Hei! Nyt minä muistan. Sinulla oli silloin punainen tukka, vaiko violetti.”
“...”
“Voi, paljon vettä on ehtinyt virrata siitä, kun viimeksi tapasimme. Olen tällä hetkellä New Yorkissa.”
“...”
“No, tarvitsin kai vähän uusia tuulia.”
“...”
“Voi, sinä taidat katsella vähän liikaa niitä elokuvia. Tämähän on ihan tavallinen kaupunki.”
“...”
“No miljoonakaupunki, mutta juuri siksi. Täällä on helpompaa kadota ihmismassojen humuun.”
“...”
“Älä ole aina niin tosikko. Olisit iloinen, kun päätin kerrankin tehdä jotain rohkeaa. Ehkä sinunkin pitäisi.”
“...”
Nelli hymähtää ja siirtyy makuuasentoon sängylle. Hän nostaan toisen kätensä kohti kattoa kuin tarkastellakseen sormiensa nivelten liikkeitä paremmin.
Keitän kaapista löytämääni makaroonia Natalielle.
Hei, katso onko kaapissa ketsuppia.
Itse en pysty enää syömää mitään. Tämä tuoksukynttilöiden haju saa minut voimaan pahoin, mutta se ei ole mitään verrattuna rinnassani pauhaavaan ahdistukseen.
Kuinka minä saatoin olla niin idiootti.
What? Mitä kieltä toi on?
Säpsähdän hieman. Ajattelinko ääneen?
Ei mitään. Taisit kuulla väärin. Löysitkö ketsuppia?
Natalie pudistaa päätään. Sitruunan muotoinen munakello pirisee. Otan kattilan hellalta ja kaadan veden lavuaariin. Kauhon makaroonia kulhoon ja ojennan sen Natalielle. Pitäisikö kysyä Robia syömään? Natalie menee sohvalle ja minä istun hänen viereensä. Hän yrittää syödä makarooneja yksitellen sormillaan.
Kuule, hakisitko itsellesi lusikan.
Natalie nyökkää ja tepastelee keittiöön. Suljen silmäni. Tuoksukynttilöiden tuoksu tunkeutuu sieraimien kautta aivoihin asti mädättämään ne. Natalie istuu takaisin viereeni ja alkaa kauhoa makaroonia tarmokkaasti suuhunsa. Olisinko minä hyvä äiti? Hyvä ihiminen? Voinko olla hyvä ihminen, vaikka… Natalie painaa television päälle. Siellä näytetään jotakin lastenohjelmaa, eli järjetöntä värien ja kovien äänien ilotulitusta. Hymähdän.
Kun minä olin lapsi lastenohjelmat olivat vielä hyviäkin.
Kuin niin hyviä. Tämäkin on hyvä.
“...”
“No, entä jos sitten haluan juuri sellaista! Ei kaikkien tarvitse olla niin itsetietoisia kuin sinä!”
“...”
“Ai, no se on aika pitkä tarina, mutta jos sinua ei kerran haittaa vähän venyttää puhelinlaskuasi niin…”
Nelli hymähtää ja antaa kätensä rojahtaa vatsalleen. Se alkaa hajamielisesti nyppiä paidan nukkaa.
“No, tämän sanottiin olevan tällainen kokeilu. Yksi tutun tuttu vinkkasi. Sitten lähetin hakemuksen vähän kuin onneani koittaen, ja täällä sitä ollaan.”
“...”
“Niin, siis aivan. Olinpa minä höpsö. Olen tietenkin yliopistolla, tai siis tietenkin ja tietenkin…”
Hänen kätensä siirtyy haromaan aavistuksen rasvoittumaan päässeitä hiuksia ohimoiltaan.
“...”
“No, juu, juu, yliopistolla. Osallistun yhteen tutkimusprojektiin, tai no, enemmänkin se on sellaista kuunteluoppilaana istuskelua, mutta opinpahan englantia.”
“...”
“Juuri sillä New Yorkin yliopistolla, Manhattanilla, ja niin, kaipa sitä niinkin voisi sanoa, että jalkaa oven väliin ja sitä rataa…, mutta entä sinä? Yliopistollako edelleen?”
Nataliekin tulee luoksemme. Hän tarttuu käsivarteeni ja halaa sitä.
Minä keksin! Sinusta tulee minulle uusi äiti!
Silmäni laajenevat taas. Yritän etsiä, mutten löydä aivoistani yhden yhtä järjellistä tapaa suhtautua sanoihin. Tuijotan vain.
Minä… olen aika nuori.
Ääneni tuskin kuuluu.
Mutta se on juuri kivaa!
Olkaa hiljaa! Ääh! En pysty ajattelemaan!
No mene parvekkeelle.
Siellä meluaa vielä pahemmin!
Puhelin pirisee Robin taskussa.
Perkele! Älä päästä Natalieta parvekkeelle!
Rob laittaa puhelimen korvalleen ja paiskaa oven kiinni perässään.
Mikä isää vaivaa?
Hänen täytyy soittaa jokin tärkeä puhelu.
Kuin niin tärkeä?
En minä tiedä. Ei Robin asioista tiedä kukaan. Muuten hän olisi jo…
Puraisen melkein kieltäni.
Mitä isä olisi jo?
Pakotan kasvoilleni pienen hymyn.
Ei mitään. Onko sinulla nälkä?
“...”
Nelli hymähtää jälleen hieman kuin teeskennellen itselleen huvittunutta.
“Sinä se kynnät itsellesi uraa.. Heh, älä nyt vain unohda, että lopulta olet pelkkä mitättömän pieni hammasratas tuhokapilistisen koneiston rattaissa!”
Nelli kierähtää istuma-asentoon ja katsoo ikkunasta ulos.
“...”
“No tiedän, tiedän, anteeksi. Oikeasti hienoa.”
En oikein tiedä mitä minun pitäisi sanoa seuraavaksi. Robin hengitys tasoittuu hiljalleen ja hän kääntyy minuun päin. Tuijotan vain hänen keltalinssisten aurinkolasien läpi.
Sinä näytät siltä kuin olisit nähnyt kuolleita.
Ai jaa.
Se on vain sanonta... Tarkoititko sinä todella sitä, että ymmärrät minua?
Rob kohottaa kulmiaan, ja hänen suunsa kaartuu tutuksi käyneeseen tappavansuloiseen virneeseen.
Minun kohdallani ne ovat vain ajatuksia.
Onko siinä mitään eroa. Kyllä sinäkin turtuisit siihen. Oppisit nauttimaan siitä. Siitä äänestä, siitä miltä se tuntuu sormissa, siitä kun...
Natalie kuulee!
Entäs sitten? Hän on tottunut kuulemaan ja näkemään kaikenlaista. Kuule, sinä näytät olevan ryypyn tarpeessa.
Hän kaivaa esiin taskumattinsa ja ojentaa sitä minua kohti. Pudistan päätäni.
No, mikä on?
Nostan katseeni hänen kastanjan ruskeisiin silmiinsä ja pudistan päätäni. Seisomme vastakkain parvekkeelle johtavan lasioven edessä. Taivas on harmaa, eikä siellä lennä edes lintuja.
“...”
“Kuinka niin? Enkö minä jo sanonut, ettei kai seikkailunhaluisuudessa mitään vikaa pitäisi olla?”
Nellin katse viipyilee edelleen ikkunasta, josta näkyy pelkkä tasaisen harmaa taivas.
“...”
Nelli heittäytyy takaisin sängylle makaamaan ja nauraa laiskasti - kuin teeskennellen edelleen.
“...”
“Lehdissä kirjoitellaan kaikenlaista. Olen minäkin siitä kuullut. Se on täällä enemmänkin vitsi.”
“...”
“Oikeasti, ajattele nyt järkevästi! Luuletko tosissasi, että yksikään mies yltäisi sarjamurhaajaksi asti sohimalla käsiaseella sinne tänne ampuen ketä tahansa ohikulkijoita kirkkaassa päivänvalossa!”
“...!”
“No, niinpä tietenkin, mutta saman tien voisi alkaa pelätä kaikkea ja… tiedäthän.”
“...”
“Tappaa vain koska nauttii siitä…”
Nellin katse viipyilee hetken jossakin kaukana
“...ei kai siinä ole mitään uutta.”
Minun on vaikea hengittää: vaikea pysyä tajuissani. Mitä minä olen tekemässä? Mitä minä olen tehnyt. Ei kyse ole siitä. En tehnyt mitään. En tehnyt…
Auttaisitko minua todella? Lupasit auttaa.
Mitä?
Niin, että auttaisitko minua?
En minä sanonut auttavani sinua tuossa.
Osoitan kylpyhuoneen ovea. Tunnen epämääräisesti silmieni laajenneen, vaikka oikeasti haluaisin vain puristaa ne kiinni. Haluaisin ehkä itkeä, mutten pysty. En voi enää. Adrenaliinipiikki räjähtää kuin kaikkialla kehossani yhtä aikaa. Otan seinästä tukea.
En minä sanonut mitään sellaista.
Pudistan päätäni. Adrenaliinin vaikutus hiipuu vähitellen ja jättää sisälleni tyhjän olon. Tyhjyys on kamalinta.
Sitten taisin ymmärtää sinut väärin.
Hän pudistelee päätään. Saan viimein puristettua silmäni kiinni.
Kävittekö kylpyhuoneessa?
Natalie tepastelee luoksemme paljasjaloin. Hän nojautuu polviini. Avaan silmäni ja hän kääntää katseensa kohti omaani.
Sinne ei pidä jäädä liian pitkäksi aikaa. Äiti jäi kerran. Se ei ikinä tullut takaisin.
Puristan silmäni takaisin kiinni. En edelleenkään itke. Rob saattaa katsella minua pää kallellaan silmälasiensa yli. Kaikki katkeaa ja alkaa alusta, kun Robin kännykkä alkaa piristä. Hän riuhtaisee sen taskustaan ja painaa punaista luuria.
Helvetti!
Rob harppoo parvekkeelle vievän lasioven eteen ja painaa kasvonsa lasiin kuin yrittäen nähdä alas kadulle.
Helvetin helvetti!
En taaskaan osaa muuta kuin tuijottaa.
“...”
“Heh, no niin tosiaan.”
Nelli antaa itsensä valua sängyltä lattialle ja jää siihen istumaan.
“...”
“No, hyvänen aika. mehän olemme tässä jo parantaneet maailmaa kymppitonnikaupalla!”
“...”
“Niin, niin, täytyy nähdä joku päivä.”
“...”
“Joo, moikka!”
Nelli sulkee puhelimen ja heittää sen taaksen sängylle. Hän nojaa päänsä sängyn laitaan ja tuijottaa kattoa. Hän viipyy siinä hetken hengitellen vain, mutta jo pian kaivaa laukusta muistiinpanolehtiön esille. Hän kampeaa itsensä takaisin sängylle makaamaan ja avaa luentolehtiön. Hän kääntelee sivuja laiskasti. Ennen pitkää lehtiö lipeää hänen kädestään lattialle ja hän nukahtaa.
Natalie pomppaa takaisin sohvalle ja painaa television päälle. Siellä näytetään ostos-tv:tä. Rob käännähtää minua kohti melkein kuin yllättäen ja kohdistaa minuun läpitunkevan katseen asurinkolasiensa yli.
Minä näytän sinulle jotain.
Hän kävelee peremmällä asuntoon, kohti sen perällä ovea.
Tule katsomaan.
Hän viittaa kädellään minua seuraamaan.
Miksi?
Tule nyt vain. Tämä on tärkeää.
Kävelen epäröiden hänen viereensä, ja hän vetää oven auki.
Valan ne betonin sisälle ja sitten hautaan maahan. Tämän takia meillä ei käydä usein suihkussa.
Yhdessä nurkassa on kasa jätesäkkejä ja toisessa sementtisäkkejä, sekä sementistä likaisia ämpäreitä.
Haluatko katsoa?
Pudistan hiukan päätäni. Huoneessa leijaileva haju kirvelee silmiä ja sieraimia. Se tunkeutuu suuhun ja kenties aivoihinkin asti. Tuoksukynttilöistä ei ole täällä mitään hyötyä. Jos jätessäkien seasta pilkottaisikin käsi tai jalka… Haluaisin kääntää katseeni pois. Rob kumartuu jätesäkkikasan ylle.
Älä.
Rob suoristautuu ja ojentaa kätensä minua kohti, mutta vetäydyn pois. Hän huokaisee. Kävelemme kynnyksen yli pois kylpyhuoneesta, ja hän painaa oven takaisin kiinni. Hän pudistelee päätään, kuin olisi kohdannut pettymyksen, jota kuitenkin osasi odottaa.
Puhelin pirisee jälleen. Nelli säpsähtää hereille ja kampeaa itsensä ylös. Hän haroo kädellään puhelintaan sängyltä, mutta se lopettaa pirisemisen.
“No, jo on!”
Kun hän viimein saa puhelimen käteensä, hän valitsee numeron ja laittaa luurin korvalleen. Toisella kädellään hän hieraisee silmäkulmiaan.
“Hi Samuel! Yritit soittaa.”
“...”
“Olin nukkumassa.”
“...”
“Anteeksi, en edes huomannut.”
“...”
“Helvetti, olin unohtaa! Nähdään Washington streetillä!”
Nelli sulkee puhelimen. Hän heittää sen sängylleen, kumartuu avaamaan matkalaukkunsa ja alkaa penkoa sieltä vaatteitaan.
Kuljen hänen perässään ovesta sisälle. Asunnossa on yksi huone, jonka keskellä on suuri sohva ja sen edessä televisio. Oikealla on keittonurkkaus ja toisella puolella huonetta ovi parvekkeelle. Kaikkialla: lattialla, seinään ripustetun hyllyn päällä ja keittonurkkauksen pöydällä on kaikenkirjavia tuoksukynttilöitä. Niistä lähtevä imelä, eri aromien sekamelska saa minut kakomaan.
Ne ovat parempi vaihtoehto.
Mille?
Robin ei sano mitään, vaan paiskaa oven kiinni perässäni. Vasta nyt huomaan, että sohvalla istuu joku, - pieni tyttö - joka puhuu sylissään olevalle pehmolelulle. Hän kohottaa katseensa huomatessaan meidät.
Isä kuka tuo on?
Ystävä, Natalie.
Onko sinulla tytär?
On.
Natalie tepastelee luoksemme puristaen edelleen pehmolelua kädessään. Hän tarttuu käteeni.
Mikä on sinun nimi?
Öm, Nelli.
Nelly?
Niin.
Natalien hiukset ovat kynityn näköiset aivan kuin hän olisi itse leikellyt niitä.
Minun nimi on Natalie.
Aivan, Robin sanoi sen juuri.
Hänellä on yllään vaaleanpunainen mekko, jota tuskin on pesty koskaan.
Voit kutsua minua Robiksi.
Natalien silmät tuikkivat niin suurina ja sinisinä - melkein kuin safiiriset kivet.
Ollaanhan me nyt sentään ystäviä.
Nelli pukee ylleen laukusta löytämänsä vaatteet: mustat housut ja harmaan neulepuseron. Hän riuhtaisee vielä mustan nahkatakkinsa naulakosta, nappaa kännykkänsä sängyltä taskuunsa ja säntää ovesta ulos. Hän rientää puolijuoksua yhteiskeittiöön, kierreportaita alas ja ovesta kadulle. Aurinko paistaa ja katu on täynnä ihmisiä. Nelli kuitenkin viilettää eteenpäin niin kiireesti, ettei ehdi painaa yksiäkään kasvoja mieleen. Hän on astua chihuahuaansa ulkoiluttavan mummon koiran päälle ja töytäisee yhtä jos toistakin ohikulkijaa. Puhelin kuitenkin pirisee taas ja Nellin on pysähdyttävä kaivamaan se taskustaan. Kuvaruudussa näkyy jälleen Samuelin nimi.
“...”
Nelli jatkaa harppomistaan kännykkä korvallaan.
“Yeah, sorry! I’m on my way!”
“...”
“Ihan tavallisesti. Laitoin Nahkatakin ja mustat housut. Kuinka niin?”
“...”
“Ai, no jaa, vaikutuksen tekeminen ei ole koskaan kuulunut tyyliini.”
“...”
Nelli huokaisee ja pysähtyy hetkeksi.
“Voin vaikka sitten piilotella nurkassa tai leikkiä näkymätöntä jos se sinua noin paljon haittaa.”
Robin kaartaa autollaan valtavan suuren kerrostalon pihaan ja sammuttaa moottorin. Hän vaihtaa tummat aurinkolasinsa takaisin keltalinssissiin ja nousee ulos. Minä teen samoin. Mitä muutakaan voisin?
Täytyy pitää matalaa profiilia pari päivää.
Jätätkö autosi tuohon noin vain?
Vien sinut ensin sisälle.
Hän suuntaa ripeät, mutta keinuvat askelensa kohti kerrostaloa. Minä jään kuitenkin paikoilleni.
Tule nyt. Ei pidä herättää huomiota.
Lähden seuraamaan häntä. En osaa tehdä muutakaa - osaa, enkä uskalla.
Hän vetää taskustaan avaimen ja avaa ulko-oven.
Se on viidennessätoista kerroksessa. Älä saa sydänkohtausta.
Seuraan häntä portaita ylös viidenteentoista kerrokseen asti. Sen jälkeen olen hengästynyt, vaikka sydämeni todennäköisesti takoisi joka tapauksessa.
Nelli huokaisee uudestaan ja jatkaa kävelemistä. Hän ei kohdista katsettaan mihinkään - antaa vain jalkojensa kuljettaa. Ripeällä vauhdillaan hän pääsee pian määränpäähänsä Washington Streetille, mutta törmää johonkuhun. Hän horjahtaa, mutta saa viime hetkellä tasapainonsa takaisin. Puhelin kuitenkin lentää hänen kädestään. Akku irtoaa ja näyttö pirstoutuu säpäleiksi. Henkilö johon Nelli on törmännyt kääntyy hitaasti ja kaivaa samalla käsiaseen esiin. Nelli kohottaa kätensä vaistomaisesti. Kyseinen mies nostaa katseensa keltalinssisten aurinkolaisensa yli ja virnistää. Hän alkaa hitaasti lähestyä Nelliä aseella osoittaen pakottaen hänet peräntymään kahden rakennuksen väliin jäävää kujaa. Katu on täynnä ihmisiä, muttei kellään tunnu olevan aikaa pysähtyä huomaamaan mitään.
“Anteeksi! Se oli vain vahinko… Oli niin kiire… ole niin kiltti…”
“Excuse me? Mitä helvetin siansaksaa tuo oikein on?”
“Sorry, tarkoitin että…”
“Tiedätkös, minua ei oikeastaan kiinnosta!”
Mies lataa aseensa. Nelli tietää sen äänestä, jonka niin monta kertaa on kuullut niissä hölmöissä toimintaelokuvissa.
“Ihan oikeasti! Päästä minut menemään niin en kerro tästä mitään kenellekään! Oikeasti!”
Mies kohottaa kulmiaan edelleen huvittuneen näköisenä. “Niinkö todella?”
Yritän olla ajattelematta mitään ja keskittyä vain hengittämiseen. Rob painaa radion päälle. Siellä soi jokin minulle ennestään tuntematon rock-kappale. Yritän keskittää kaikki ajatukseni musiikkiin. Se on kuin unettavaa myrkkyä, joka turruttaa kaikki ajatukseni. En enää ajattele, en enää ajattele…
Mennään minun asunnolleni. Sieltä meitä ei löydetä ihan heti… Ehkä.
Rob kaivaa hansikaslokerosta toiset aurinkolasit - mustalinssiset, ja vaihtaa keltalinssiset niihin.
Aurinko paistaa silmiin niin ilkeästi.
Aurinko saa minut voimaan pahoin. Olemme ajaneet pois ydinkeskustasta ja näen vain valtavia kerrostaloja kaikkialla ympärilläni. Aurinko paistaa kuin tuhannen tähden voimalla, ja painan silmäni kiinni.
Mies tiukentaa hieman otetta aseestaan ja naurahtaa. “Tuota minä en oikein usko. Tunnen teidänlaisenne riittävän hyvin. Jos nyt antaisin sinun mennä, juoksisit pari korttelia, antaisit henkesi tasaantua ja kipittäisit sitten suorinta tietä poliisiasemalla kertomaan kaiken!”
“Ihan oikeasti! En minä…”
“...Kertoisit niille silmät kiiluen kuinka katsoit sitä miestä silmästä silmään ja säilytit henkesi. - ‘Yes, mr. officer, luulen että se todella oli hän: valkoihoinen, laiha mies, jolla on punertava tukka, keltaiset aurinkolasit ja harmaat vaatteet, niin, ja hän sanoi nimekseen Robin Watson.’ - sitten sinua juhlittaisiin sankarina, ja minä joutuisin loppuelämäkseni vankilaan.”
Nelli haukkoi hieman henkeään. “Oletko sinä siis olet se sarjamurhaaja, josta kaikki puhuvat.”
Miehen virne leveni asteen lisään. “Voi, voi, voi, että neidillä sytyttää tänään hitaasti!” hän tähtäsi asettaan vielä hieman tarkemmin ja vei sormeaan kohti liipaisinta.
“Ole kiltii, ole kiltii ja älä!” Nelli huutaa ja yrittää peittää päänsä käsivarsillaan.
“Minä, minä tiedän miltä sinusta tuntuu!” hän sopertaa.
Kadulta kuuluu huutoja. Joku on huomannut meidät.
Helvetti.
Robin tarttuu käteeni ja riuhtaisee mukaansa. Juoksemme kujan toiseen päähän. Seinää vasten makaa mattorulla.
Auta minua siirtämään tämä.
Mitä?
Auta nyt! Autoni on aivan kadunkulmassa!
Tartun hänen esimerkistään mattorullan päästä kiinni. Se on todella painava, joten sitä on raahattava maata pitkin. Kun pääsemme Robinin autolle, hän riuhtaisee peräluukun auki.
Väistä!
Hän työntää minut kädellään sivummalle ja tarttuu mattorullaan. Hän ponnistaa kuin voimiensa takaa ja nostaa rullan peräkonttiin. Mattorulla löystyy hieman ja näen sen päästä pilkottavan jalan.
Ei…
Äkkiä kyytiin!
Jähmetyn paikalleni. Mihin minä olen mennyt sekaantumaan…
Voi…
Robin riuhtaisee taas käsivarrestani ja puolittain paiskaa minut autonsa takapenkille ja oven kiinni perässäni. Hän itse hyppää rattiin, käynnistää moottorin ja painaa kaasua. Sitten hän lähtee mutkittelemaan kuin vain onneaan koittaen siihen ruuhkaisen liikenteen hullumyllyyn. En näe nopeusmittaria, kun vasta vähitellen pääsen nousemaan penkillä, mutta ihmettelen miten hän ei ole jo törmännyt johonkin.
Minähän olin ennen rallikuski.
Robin naurahtaa hieman.
Mikä sinun nimesi on, tyttöseni?
Robin kääntää rattia rajusti oikealle ja paiskaudun ikkunaa päin.
Nelli.
Nelly? Siinäpä nimi! Et taida olla täältä? Mitä ihmettä sinä täällä teet?
En vastaa mitään. En enää tiedä.
Hän hymähtää epäuskoisesti edelleen se sairaalloinen virne naamallaan, mutta laskee hieman asettaan.
“Tiedän miltä se tuntuu kun ajattelee sitä öisin ja aina kun on yksin. Tiedän kuinka sydän alkaa takomaan pelosta ja kiihtymyksestä, kuinka alkaa pelätä itseään ja ajatuksiaan, pelkää toteuttavansa ne, kuinka tietää ettei siinä ole mitään järkeä, mutta silti ja silti ja…”
Robinin suupielet laskevat hieman, mutta vain hieman. “No, tyttöseni, mitä sinä sitten aiot tehdä, tai siis… aikoisit tehdä, jos minä päättäisinkin olla ampumatta sinua kuoliaaksi tähän paikkaan?”
Nelli nielaisee ja pakottaa katseensa terävöitymään. “Voisin yrittää auttaa sinua.”
Robin antaa asetta pitelevän kätensä valahtaa rennoksi ja nauraa tällä kertaa ihan kunnolla.
“Ja sinä kuvittelet voivasi auttaa minua...miten?”
“Voisin… voisin olla ystäväsi.”
Robin nauraa vielä vähän kovempaa kuin aiemmin. Miten kaikki muuttuikaan niin nopeasti? Ei sillä ole väliä. Entä Samuel? Ehkä Samuel pärjää. Minähän tässä hengenvaarassa olen. Sanoinko mitä sanoin vain koska… ei nyt, ei nyt… mietitään sitä myöhemmin.
Aada Kouvo
Kuva: Hippopx. Saatavilla: https://www.hippopx.com/fi/search?q=yellow Kopioitu: 18. 5. 2021