Kolumni
Lopulta minäkin elän jossain menneessä, kuin elokuvassa. Ahdistun ajatuksesta, että jonain päivänä minunkin pitäisi muistella tätä päivää tuolla samalla kaiholla, eihän minulla ole mitään sen kaltaista muistettavana. Eikä ahdistusta yhtään helpota “kyllä sitten vanhempana kerkiää” -mentaliteetti, joka on mielestäni pahasti vääristynyt ja epäsopiva tulevaisuutta kauhulla katsovalle nykynuorisolle. Ajatelkaa nyt, vanhakin ihminen muistaa yhdet elämänsä parhaimmista vuosista, kun oltiin 17-19-vuotiaita ja maailma oli vapaa. Tuskin kukaan vaihtaisi niitä vuosia pois, mutta me olemme ne luovuttaneet pois koronalle, kännykän ruudulle ja uhkaavalle tulevaisuudelle. Jos näin ei halua tehdä ja päättää nauttia nuoruudesta tehden niin päättömiä ja joskus jopa uhkarohkeita tai hulluja päätöksiä, saa keski-ikäisiltä facebookmammoilta moraaliset syytteet niskaan siitä, kuinka vastuuttomia nykynuoret ovat.
Veljentyttöjen nimpparikahveilla muistelimme aikoja, jolloin veljeni oli vielä pieni poika ja isä nuori mies. Vieressä veljeni äiti, isän ex-naisystävä, kuunteli ja välillä totesi, ettei hän halua tai jaksa muistella kaikkea entistä ja vanhaa. Aloin heti spekuloida, miksi hän ei halua muistella: onko jotain niin ikävää tapahtunut ettei sitä halua muistaa? Sehän on hyvin mahdollista, mutta tarvitseeko siihen olla erityistä syytä, ettei halua muistella? Ihminen on yksi eläimistä, joka kykenee hahmottamaan aikaa, mutta onko se sille silti tarpeellista? Kuuluuko se ihmisluonteeseen tietää, mitä ja kenen kanssa tein viime vuonna tai kuukausi sitten?
Teknologia ja ihmisten välinen kommunikaatio kehittyy paljon nopeammin kuin evoluutio tapahtuu. Ihmiskeho ja mieli eivät ole tarkoitettu tällaiseen elämään. Tapaamme päivittäin netissä tuhansia uusia ihmisiä, kuulemme satoja eri mielipiteitä ja synkkiä tulevaisuuden ennusteita. Snapchat-sovelluksen alkuperäinen ideana oli olla kevyen kynnyksen kuvilla ja videoilla tehtävä kommunikaatioväline. Aluksi siellä lähetettyjä viestejä ei voinut tallentaa tai siihen ei ollut tarvetta. Nyt kuitenkin, joka kerta, kun avaan sovelluksen punainen täplä vasemmassa alareunassa kummittelee. Takaumat kohteesta 11.5.2020, takauma kohteesta 11.5.2018. Joka päivä minua muistuttaa kaikki, mitä olen tehnyt yksi, kaksi, kolme tai neljä vuotta sitten, ja takaumat vähitellen muuttuvat traumoiksi. Muissakin viestintäsovelluksissa näen sanatarkasti kaikki usean vuoden takaiset keskustelut. En usko, että se on luonnollista tai tervettä. Niiden lukeminen voi olla mukavaa, mutta yleensä myös todella ahdistavaa ja pelottavaa. “Miten minä olen joskus ajatellut noin? Ai kamala miten ilkeä olin!”, ja noina hetkinä tunnen samaa halua unohtaa ja jättää menneet sikseen, kuin veljeni äiti silloin kahvipöydässä.
Haluaisin siis tietää, onko tämä uuden sukupolven ongelma. Jotenkin minun on vaikea kúvitella vanhempiani tuudittautumassa isovanhempieni 60/70-luvun nuoruuteen, vai onko tämäkin ajatus vain kullattu mielikuva? Uskon siihen, että tulevaisuudessa, kun meidän sukupolvemme hankkii lapsia, puhelin, internet ja moni elektroniikka jätetään pois lapsen elämästä, sillä me todella tiedämme, miltä tuntuu kasvaa telkkarin ja puhelimen juuressa. “Spoiler alert” – se on surullista.