Onko muka niin tärkeää uskaltaa? Se tuntuu ylitsepääsemättömältä, kuin korkeuksista hyppääminen tuntemattomaan. Tätä kysyin itseltäni odottaessani taksia. Hän oli juuri juossut viereiseen rakennukseen - pilvenpiirtäjään, joka ikään kuin vahti ja tarkkaili kadulla käveleviä ihmisiä yläilmoista. Näiden tuskaisten minuuttien aikana näin monta kertaa tilaisuuteni tulleen. Se vilisi silmieni edestä kuin perhonen etsien omaa paikkaansa. Vain ohimenevän hetken olento levitti siipensä kaikkeen koreuteensa - silmän räpäyksessä se oli poissa jättäen jälkeensä vain epäilyksen. Toiko se mukanaan mahdollisuuksia vai pelkkiä turhia illuusioita?
Sitä ei tiedä kuin selvittämällä. Juostessani hengästyneenä ylös jalkojeni alla vaihtuvat teräsportaat kapenivat silmissäni jokaisella askelmalla. Olin spiraalissa, joka valitettavasti olisi ainoa tie kohti haluamiani vastauksia. Kolina kuumotti korviani - siitä huolimatta matkan oli jatkuttava. Puolet takana, puolet edessä. Oliko ajatus kenties lohduttava vai ennemminkin lähellä orastavaa keski-iän kriisiä?
Viimeiset askelmat polttivat ajatuksiini epämääräisen reiän. Jätin sen suosiolla taka-alalle - olin nimittäin perillä. Näin jälkiviisaana haluaisin nähdä sen hetken vain välietappina, sillä eihän tästä sirkuksesta selviä hengissä uskomatta onnellisiin loppuihin. Toisaalta... oli se sitten uuden alku tai ikuinen loppu, yhtä paljon se kirpaisi.
Käänsin puukotetun selkäni poispäin huoneesta ja lähdin kulkemaan samaa reittiä takaisin. Mieleni täyttivät erilaiset kuvat ja äänet. Ikkunalaudalla lepäävät kaktukset, iloiset virneet ja taustalla pauhaava musiikki - kaikki nämä olivat minulle kuin myrkkyä, joka aiheuttaa hitaan kuoleman. Pahat ajatukset kuitenkin hälvenivät, kun vihdosta viimein jalkani koskettivat maata. Katsoin ympärilleni - kaikki kuvat olivat poissa. Näin vaan pimeän kaupungin, jonka katuvalot olivat juuri syttyneet.
En katsonut taakseni, sillä selkäni takana roihuavat liekit heittäisivät vain lisää bensaa omaan niskaani. Sydämeen sattui, mutta välimatka sai aikaan jonkinasteisen levollisuuden. Halusin pois täältä, kuin lintu, joka lentää kauas etelään talvea pakoon. Minun siipeni olivat kuitenkin poissa, palaneet tuhkaksi tulipunaisten liekkien keskellä. Mutta siinä hetkessä, siinä aavemaisen hiljaisessa kadun kulmassa ymmärsin sen - takanani seisova palanut pilvenpiirtäjä vahvistaisi ja auttaisi minua kasvattamaan sellaiset siivet, jotka kestäisivät tämän maan voimakkaimmatkin tuulet ja tuiverrukset. Jatkoin matkaani kävellen. Jalkojeni alla ei ollut enää tulisia hiiliä, jotka pakottaisivat juoksemaan. Kaikki aikanaan - ei mitään kiirettä.
Kristiina Myllyniemi
Novelli on kirjoitettu luovan kirjoittamisen -kurssilla (ÄI11).