TJ-100 päivä syksyltä 2021 - itsellä tässä kohtaa jäljellä vielä reilusti enemmän koulupäiviä
Istun Pro-patria aulan pehmustetuilla tuoleilla ja katselen ympärilleni - rappusissa ykkösluokkalaiset kirmaavat porukassa ruokalaan naurun raikuessa, opettajat kulkevat ohi moikaten ja ikkunasta katsoessani voin huomata, kuinka keltaiset lehdet tippuvat maahan syksyn vallatessa ilman viileällä tuulahduksellaan. Lehtien putoillessa en voi olla ajattelematta, kuinka elämäni on kohta samanlaisen muutoksen edessä. Lukioaikani loppuu ja on aika antaa uusien ja vihreiden lehtien aloittaa kasvuaan - minulle tämä vehreyden aika on kuitenkin pitänyt sisällään paljon.
Tiesin jo koko yläasteeni ajan meneväni “silloin sitten joskus” lukioon. Vammalaan jääminen tuntui hyvältä ja turvalliselta vaihtoehdolta tuttujen ihmisten ja siskon kertomien hyvien lukiokokemusten vuoksi. Lukion ensimmäinen vuosi olikin täynnä sekä uuden opettelua, mutta myöskin vanhaan turvautumista - uudesta koulusta huolimatta ympärillä oli paljon kavereita, joiden kanssa lukion arjen aloittaminen tuntui helpolta ja vaivattomalta. Myös uusia tuttavuuksia syntyi, varsinkin kuuluisan tiimijakson ansiosta. Itselleni se oli unohtumaton ja hauska kokemus, joka teki ryhmähengestä jo alusta alkaen tiiviimmän. Samana syksynä pääsin mukaan myös moneen muuhun kuten musiikkiryhmän mukana luciakulkueeseen sekä koulun järjestämään yhteistyöhön norjalaisen ystävyyskaupungin kanssa. Siihen kuului norjalaisten vaihto-opiskelijoiden tekemä vierailu Suomeen - olenkin itse lähdössä lokakuun lopussa vastavierailulle Haldeniin, noin kolme vuotta myöhemmin.
Ensimmäisen opiskeluvuoden kevätpuolta varjosti koko maailman vallannut koronapandemia, joka sulki meidät koteihimme odottamaan uutisia paremmasta. Opiskelu hoidettiin kesälomaan asti kotoa käsin ja tavallinen kouluarki täynnä kavereiden tapaamista jäi hetkeksi unholaan.
Korona varjosti koulunkäyntiä myös tiiviisti koko toisen sekä myös jonkin verran kolmannenkin opiskeluvuoteni aikana. Koko lukuvuoden 2020-2021 ajan käytimme maskeja ja emme pystyneet kokoontumaan koulun kesken kunnolla yhteen. Se siirsi myös monia lukioperinteitä ja muutti niiden muotoa. Silti tämä aika oli omalla tavallaan ikimuistoista - muistan monet kerrat olleeni turhautunut ja ärsyyntynyt, milloin maskien ja milloin vanhojentanssien siirtymisen tähden. Yksin opiskeleminen oli myös rankkaa. Tilanteessa oli kuitenkin ikävien asioiden lisäksi jotain hyvääkin - sain mahdollisuuden opetella itsenäisyyttä ja vaikeiden asioiden käsittelyä. Voi myös sanoa, että negatiivisetkin kokemukset hiovat ihmisiä yhteen, kun niistä lopulta selvitään yhdessä.
Kuva vanhojentansseista keväältä 2021
Vaikka kouluarkeni on pitänyt sisällään sekä käsidesiä että turvavälejä, on siihen kuulunut paljon muutakin. Toisesta opiskeluvuodesta kirkkaimmin on jäänyt mieleen mukavia tanssiharjoituksia, keskusteluja ystävien kanssa sekä mielenkiintoisia opintoja kuten luovan kirjoittamisen saloihin perehtyvä äidinkielen kurssi. Samoihin aikoihin lähdin mukaan myös Verkkolehti Vasaran toimintaan, mikä on ollut antoisaa ja palkitsevaa.
Kaikesta huolimatta abivuosi olikin sitten ihan omanlaisensa. Kursseissa sai keskittyä pääsääntöisesti niihin, mitkä kiinnostivat eniten, kauan odotetut marjapuuron väriset abihupparit saapuivat ja ilmassa leijui kollektiivinen jännitys ja valmistautuminen syksyn ensimmäisiin kirjoituksiin. Itselläni oli edessä toinen kotimainen, joka sujuikin loppujen lopuksi hyvin. Syksyn tullessa ajauduin mukaan abivideon tekemisprosessiin. Kokemus toi mukanaan paljon iloa ja uudenlaisia sekä opettavaisia hetkiä, joten oli erittäin palkitsevaa ja hienoa, kun lopputulos oli kolmen kuukauden päästä kaikkien nähtävillä. Sitten jäätiinkin lukulomalle ja luettiin ahkerasti ja välillä vähemmän ahkerasti äidinkieltä, matematiikkaa ja uskontoa. Kevään ja kirjoitusten päättymisen kruunasivat penkkarit ja niiden onnistuminen - koulujen maskisuositus oli juuri purettu, ihmiset kokoontuivat saliin kiertämään abien suunnittelemia kekseliäitä ratoja ja viimeinkin päästiin heittelemään sitä karkkia rekkojen kyydistä. Oma fiilikseni ja yleinen tunnelma oli uskomaton, enkä tule unohtamaan sitä päivää koskaan.
Nyt neljännen vuoden alettua tunnelma on taas päinvastaisesti ollut koko ajan hieman haikea. Kun oma kirjoitusurakkani oli ohi syyskuun puolessa välissä historian ja englannin kokeiden jälkeen, en voinut kuin ihmetellä itseäni ja ajatuksiani. Tuntui nimittäin siltä, että tulisin kaipaamaan jopa tätä - sitä kuumottavaa ja jännittävää tunnetta, joka valtaa koko salin ylioppilaskirjoitusten alkaessa. Haikeus on edelleen vahvasti mielessäni läsnä. Olen tällä hetkellä jopa vapaaehtoisesti parilla kiinnostavalla kurssilla, vaikka opintoja on tullut jo kerättyä vaadittava määrä valmistumiseen.
Mietinkin sitä, miksi olisin valmis jopa tarkemmin ajatellen käymään lukiota seuraavat kolme vuotta lisää. Ensin luulin, että se johtuu siitä, etten tiedä mitä haluan lähteä opiskelemaan tai mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Vaikuttaahan sekin tietenkin asiaan, mutta pääasiallinen syy on aivan toinen. Tämä koulu - muut opiskelijat, opettajat ja ympäristö ovat tarjonneet vakaan ja turvallisen alustan kasvaa. Vaikeuksista on voinut puhua kaikkien kanssa, ryhmätöiden tekeminen ja yhdessä toimiminen on ollut luontevaa ja olen välillä jopa nukahtanut käytävän sohvalle pelkäämättä, mitä ohikulkijat ajattelevat. Tällaisesta ilmapiiristä ja yhteishengestä onkin vaikea päästää irti, mutta samaan aikaan olen iloinen ja kiitollinen jäljelle jääneistä muistoista ja saavuttamistani opeista sekä yleissivistyksestä. Niinkuin aluksi sanoin, kaikkien lehtien on joskus aika tippua puusta, mutta se ei tarkoita sitä, että niiden kasvuaika olisi ollut merkityksetöntä - päinvastoin. Tämän ajatuksen siivillä painan hyvin mielin itsenäisyyspäivän alla valkolakin päähäni, muistellen kaikkea tätä kiitollisuudella
Yhteiskuva ystävien kanssa penkkaripäivän lomassa 2022